Strasbourg

Strasbourgista löytyi jälleen oikein mukava sohva surffattavaksi. Laskukiito kaupunkiin ja soitto Gabrielille, joka olikin kapakassa kamujen kanssa - vaan eipä tuo mitään, alakerrassa asuva isoäiti olisi kotona. Herttainen, hauras vanharouva tulikin avaamaan portin ("Bonsoir, Monsieur") ja siinäpä sitten koetin tehdä reaaliaikaista arkeologiaa muistin onkaloihin: Mihin ne ranskankielen sanat oikein olivat kadonneet? Kyllä se siitä, puoliksi ranskaksi ("Je voudrais me laver"), puoliksi elekielellä saimme kommunikaation toimimaan.


Herttaisen isoäidin vastapainoksi Gabrielin luona yöpyi myös erikoisin tällä reissulla kohtaamani hahmo, kutsutaan häntä vaikka nimellä John. Täysin valkoihoinen kaveri kertoi olevansa Zimbabwesta, uskoako tuota vai ei, mutta elkeet hänellä ainakin olivat kuin siirtomaaisännällä. Kerroin pyörämatkastani, John siihen: "Kyllä minäkin pystyisin, olen niin hyvä kaikessa mihin ryhdyn", kerroin työstäni yliopistolla, jonka senkin John hoitaisi ongelmitta. Hän paljastui myös omien sanojensa mukaan erinomaiseksi tanssijaksi, seuramieheksi ja naistenkaatajaksi, mitä hän pyrkikin todistamaan seuraavan illan kemuissa. Lähtiessämme hän pyysi minua ottamaan itsestään uutuuttaan hohtavalla IPhonella muutaman kuvan "Olen niiiiiiin hyvännäköinen, en kestä itseäni" ja kun kysyin, mitä tarjottavaa hänellä olisi naisille illalla, vastaus oli: "my big penis" - ja uskokaa minua, tässä touhotuksessa ei ollut mukana tippaakaan itseironiaa. Siitäpä sitten tositoimiin juhlissa ja lipevä uinti sievän tsekkitytön liiveihin. Kun kolmas repliikki oli "Onko sinulla poikaystävää?" ja kontakti kävi neidin makuun liian läheiseksi, hän katsoi parhaaksi pelastautua minun ja Gabrielin seuraan. Harmillisesta takaiskusta lannistuneena Zimbabwen (?) Casanova päätti samantien palata Gabrielin kämpille iskurepliikkejä hiomaan...

Seuraavana päivänä oli vuorossa Strasbourg-kierros Gabrielin kanssa:


Paikallinen Notre Dame oli aikamoinen, oma korkeanpaikankammoni ilmoitteli itsestään matkalla huipulle.


Kirkon ulkopuolella testattiin ennenaikaan virkamiesten työkelpoisuus suoraviivaisella tavalla: jos komissaari voi liian paksusti, hän sai kenkää. Mittatikkuna toimi pylvään ja talon välinen rako. Itse olisin saanut toistaiseksi pitää työpaikkani, aina nälkäinen pyöräreissaaja:

Jospa Suomessakin määrättäisiin veroprosentit tällä tavalla: "Ai, sinulla on varaa ostaa noin paljon liikaa ruokaa itsellesi, tästäpä vähän lisää mätkyjä!"

Euroopan parlamentin luona oli hiljaista, mitä nyt joku satunnainen pyörämatkaaja poseeraamassa turistikuvassaan:

Toisella puolella katua oli pohjoinen ulottuvuus edustettuna siinä, että edustusravintola oli maahantuotu suoraan Jakomäen ostarilta:


Seuraavana päivänä oli edessä legendaarisen puuduttava matka Strasbourgista Baseliin, josta ei mitään raportoitavaa: ensin 40 km suoraan kanavanvartta, loppupäässä 40 km joenvarren hiekkatietä, joka pysyi hetkestä toiseen samanlaisena - tuntui kuin en olisi liikkunut mihinkään vaikka suu täyttyi koko ajan enemmän hiekasta.

Tyhjä taulu*2: tunnelma viimeisillä kymmenillä kilometreillä ennen Baselia

Vaan mainitsenpa sittenkin yhden asian matkalta Baseliin: tunsin ensimmäistä kertaa tällä reissulla pienoisen koti-ikävän pilkahduksen! Ajoin vesisateessa, märkänä, kylmissäni ja nälissäni yksin vieraan maan teitä ja kuuntelin puhelimen mp3-soittimella Seitsemää Veljestä äänikirjana. Jouluateriaa valmisteltiin, sitten syötiin, juotiin sahtia, Impivaarassa kerrankin hetki nahistelematta. Juuri ennen pirtin paloa lämmitettiin joulusauna ja ryhdyttiin painisille...