Päivä oli aikamoista duathlonia. Ensin 1300 metrin vertikaalinen siirtymä jalkaisin alas (Alas? Haltitunturin huipun korkeudelle), sitten pyörän selkään! 1300 metriä siis sekoiluineen: halusin katsoa pääseekö tuvalta alas vaihtoehtoista reittiä ilman kiipeilyvarusteita - ei päässyt.
Grimsel oli rankka, Handeggin jälkeen maksiminopeus oli 9 km/h, pääasiassa 7-8 km/h. Vaan odottihan se huippu siellä kun jaksoi ajaa:


Furka oli jokseenkin jyrkkä, matemaattisesti suuntautuneet lukijat voivat koettaa tästä määrittää kulmakertoimen:

Lepopäivät autiotuvalla tulivat siis tarpeeseen - silti päivä oli niin rankka että Furkan jyrkimmissä kohdissa täytyi pysähtyä parinsadan metrin välein. Lihakset eivät silti krampanneet juuri lainkaan, eikä missään vaiheessa tullut sitä todellisen väsymyksen pahoinvointia, jonka jälkeen ei voi edes syödä, täytyy vain nukkua palautuakseen. Hyvä rankka päivä siis!

Matkalla ohi ajoi loputon liuta moottoripyöräilijöitä. Ehkä minäkin sitten, kun olen liian vanha ja heikko fillarin selkään. Enpä tiedä, sivuttaiskiihtyvyys serpentiineillä tuottaa kiksejä, siksihän siellä pöristellään, mutta Alppien kokemisen kannalta moottoripyörä ei ole optimaalinen matkustusmuoto: nämä tyypit näkevät samat näkymät kuin kaikki muutkin, räpsivät samat turistikuvat samoissa paikoissa ja syövät munkkipossua samalla terassilla. Polkupyörä on riittävän hidas matkustusmuoto kannustaakseen näkemään myös vähemmän kuljetut polut. Koetin kuvitella samat tiet ilman jatkuvaa moottorinpörinää, vain vaeltajien ja fillaristien kansoittamina - mukava utopia!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti