Just a short update now, to let you know what`s up: So far, I made it to Riga on the Via Baltica. Crazy days, last thursday I was still in Bialowieza, in Poland. The forest is amazing, wonderful: full of oxygen, full of power: You come out of there refreshed, as weird as this might sound. If you get the chance, I think visiting the Orlowka area is well worth the money it costs.
I spent the last night in a five penny mostel (thanks Ilmari for the excellent word:) outside Riga. Best place ever: Big portions of inexpensive food, cheap prices, a DVD player for watching lousy movies in the room - what else could you wish for? But now, there is still 300+ kilometers to go before Tallinn, I think I will return to the endless kilometers of Via Baltica. Riding there is an exercise in living in the moment - as the road stays the same, kilometer after kilometer, day after day, it is no good wishing you`d are already be there, that the day would soon end, that you`d already be at home, or still in the beautiful mountains that you`ve already left behind - if you do any of these, it will become impossible to ride one more meter. So, Event Horizon out: I will update a couple of more photos and some conclusions of the trip when I get home.
Oh, one more thing: Don`t forget the home-coming party on Saturday! Ask for more information here - if I don`t have your e-mail address, send it to me, or send me a text message for more details.
tiistai 31. elokuuta 2010
tiistai 24. elokuuta 2010
Through the countryside to the old and new capital
I got to watch the TV in the countryside
A "road" can mean whatever in the Polish countryside
What does a two-dimensional hedgehog experience in a three-dimensional world? This one probably not much anymore - the Polish roads are lethal to anything alive outside a protective metallic container. I hope I will come out of here three-dimensional.
lauantai 21. elokuuta 2010
21.8.2010, Oświęcim
I am no Elie Wiesel, so I won't even try to describe this place. Visiting Auschwitz-Birkenau gives a vague idea of scale: so many people arrived in such a small vagon - so many were killed in such a short time - so few war criminals were ever brought to justice. Also the place makes you ask questions: How could the Germans wear clothes made of the hair of men, women and children murdered there? Who did they think would wear the clothes of the children who were stripped naked and thrown into the flames? What naive hope made the prisoners walk without resistance into the "showers" when they could smell the burning flesh upon arrival? What happened to humanity?
No flames in here anymore. Walking through the adjacent gas chamber made me irrationally fear someone would release Cyclon B through the openings in the roof.
Cleaning the toilets, often by hand only, was one of the best jobs in Auschwitz: you got to stay indoors and to use the toilets also during the day.
No flames in here anymore. Walking through the adjacent gas chamber made me irrationally fear someone would release Cyclon B through the openings in the roof.
Cleaning the toilets, often by hand only, was one of the best jobs in Auschwitz: you got to stay indoors and to use the toilets also during the day.
torstai 19. elokuuta 2010
My dear North, here I come!
This post will need to be in English, the keyboard without scandinavian letters is too difficult to use to write in Finnish - I hope also someone English speaking is reading this! I'm writing this in Belec, a small village a little north from Brno, at Jeremy's place. He's one of the people along the trip it would be definitely be interesting to get to know better - Jeremy manages to make a living by writing fairytales for children who want to learn English, also he teaches teachers and what have you: check his web site at http://www.jeremytaylor.eu/index.htm
The hills here are not the Carpatian mountains and this house is not quite as big as count Dracula's mansion, but I've still been having hard time to believe that someone could be as kind to a stranger as Jeremy's been to me, at least out of pure altruism - I was a little bit afraid he might turn out to be a vampire and try to eat me during the night, after helping me to a lot of great home-cooked food. But this did not happen, now I have to believe it: it's just my extremely good luck with hospitable people continuing here!
Night in Salzburg
The previous week has been arduous, now a new challenge to the mind and body: home is still far away, long lonely miles ahead of me. So I cycled from Bodensee to here during the past seven days, that making it a roughly 1000 km week. Along Donau I felt like I was flying, just like these Hungarian guys performing their stunts along the way:
Still, the day was long, the longest so far, 192 km. In the nighttime, Tonava todella oli kaunoinen (sorry for the detour to Finnish), even though the following picture might not do the night justice
The good people I met in rest of Austria and in the Czech Republic made my days. First there was trouble with the Austrian hills, but the text message from CS-Jasmin flattened them out: she told me I could spend the night at her parents' place in Michaelnbach. The equation "Not much time + long distance = X" got solved happily after me cranking it to their place, thinking about a roof on top of my head for a change! Seitsemän veljestä as an audiobook was again of help, all that supisuomalaisuus in it helped to give me endurance. When I made it to the destination, it was difficult to get the delicious pizza eaten, everyone bombarding me with their questions and comments - a very, very nice evening for a change and in contrast to the previous days' hardships, even more pointedly so. Later Jasmin sent me a message, telling me what an impression my way of traveling had made on her. That was a welcome comment, of course one of my aims on this trip is to show to people that "it is possible on a bicycle!", "it" being anything from touring Europe to riding to the lake 10 km from home - it's not always necessary to use the gas-gulping vehicles, now is it?
Then I made it to Krems, staying with Manuel through CS: it was a shame I arrived late after the Donau-ride, it would have been good to get to know this guy better. My mobile phone's charger had broken down, so off I went finding a Nokia Shop. Actually, it's a small miracle that it's the charger that broke and not the phone: The E52 dropped on the ground when I was riding one downhill 30 km/h and it only got scratched a bit! Maybe the fact that it's made in Finland has something to do with this, or maybe I just got lucky - anyway, it's a great tool, this phone.
Also for the more engineer-oriented readers of these posts, here's a picture of my solar power plant, a 5-watt solar panel. It works fine when the sun is shining bright, but in cloudy weather it's not much good. The panels can be connected in a series (is that the correct way of putting it? "sarjaan") and you'd actually need two of these for reliable charging of a mobile phone - so don't believe in the nice pictures showing happy people charging their laptops with these! Still I'm happy to have the panel with me, it has saved my butt a couple of times.
Also the other equipment-related problem that has arisen on the road, one that concerns life at home, is that I'm sure not to be able to fit my newly-sized thighs in any of my old jeans anymore! Leaving from Krems, there was a private "kampf" with the river Kamp, with the little roads often being over 20 % steep - they were marked "sportlich" on the maps placed on the riverside and it sure was sport enough riding up them with all the stuff! Then, a spectacular wind behind my back pushed me all the way to Czech Republic: Even on flat ground, even with my tired legs, speed was between 40-50 km/h! I sure am happy I had the wind behing my back. Something unexpected happened as well. Ja kun tuuli tyyntyi, en huomannut sitä, vaan jatkoin lentämistä. Luotin luonnon olevan sinä päivänä puolellani, mutta tuulten mentyä yöpuulle huomasin luottamuksen kasvattaneen minulle siivet, luottamus luontoon vaihtui tämän ymmärryksen myötä luottamukseksi itseen. Tuli mitä tuli, minä palaan pian Pohjolaan!
Before Jeremy's place I spent the night on a beautiful small peninsula between a lake and a river. In the night I got scared out of my mind: after setting up the hammock I climbed the small uphill to my bike, only to find some large animal hopping into the lake from the trees. It made a huge splash and swam away, I still have no idea what it was, but I had to take a large sip of the Austrian fruit booze I had with me for emergencies to sleep that night!
I'll close this post with the first impression I had of the Czech Republic, the beautiful hills in the background, with the huge windmill dominating the landscape. Still there are some curves along the road home, some hills to ride over. Yesterday, we watched with Jeremy the Czech film "Kolya", it has these same hills in it. Even though the film won an Oscar, it's worth watching: Czech it out!
Oh, one more thing! When I finally do make it back to Finland, it will be time for a homecoming party. If the bike, the man and the mind hold together, then I will be back the first weekend of September - I will keep you posted! Let's go somewhere outside, let's go by bike (also my dear master Hossi from Tampere, get the Jopo on the train and come to Helsinki!), I'll cook you something from the different countries I've visited - I hope a lot of people can make it, it would be good to meet as many of you as possible!
The hills here are not the Carpatian mountains and this house is not quite as big as count Dracula's mansion, but I've still been having hard time to believe that someone could be as kind to a stranger as Jeremy's been to me, at least out of pure altruism - I was a little bit afraid he might turn out to be a vampire and try to eat me during the night, after helping me to a lot of great home-cooked food. But this did not happen, now I have to believe it: it's just my extremely good luck with hospitable people continuing here!
Night in SalzburgThe previous week has been arduous, now a new challenge to the mind and body: home is still far away, long lonely miles ahead of me. So I cycled from Bodensee to here during the past seven days, that making it a roughly 1000 km week. Along Donau I felt like I was flying, just like these Hungarian guys performing their stunts along the way:
Still, the day was long, the longest so far, 192 km. In the nighttime, Tonava todella oli kaunoinen (sorry for the detour to Finnish), even though the following picture might not do the night justice
The good people I met in rest of Austria and in the Czech Republic made my days. First there was trouble with the Austrian hills, but the text message from CS-Jasmin flattened them out: she told me I could spend the night at her parents' place in Michaelnbach. The equation "Not much time + long distance = X" got solved happily after me cranking it to their place, thinking about a roof on top of my head for a change! Seitsemän veljestä as an audiobook was again of help, all that supisuomalaisuus in it helped to give me endurance. When I made it to the destination, it was difficult to get the delicious pizza eaten, everyone bombarding me with their questions and comments - a very, very nice evening for a change and in contrast to the previous days' hardships, even more pointedly so. Later Jasmin sent me a message, telling me what an impression my way of traveling had made on her. That was a welcome comment, of course one of my aims on this trip is to show to people that "it is possible on a bicycle!", "it" being anything from touring Europe to riding to the lake 10 km from home - it's not always necessary to use the gas-gulping vehicles, now is it?
Then I made it to Krems, staying with Manuel through CS: it was a shame I arrived late after the Donau-ride, it would have been good to get to know this guy better. My mobile phone's charger had broken down, so off I went finding a Nokia Shop. Actually, it's a small miracle that it's the charger that broke and not the phone: The E52 dropped on the ground when I was riding one downhill 30 km/h and it only got scratched a bit! Maybe the fact that it's made in Finland has something to do with this, or maybe I just got lucky - anyway, it's a great tool, this phone.
Also for the more engineer-oriented readers of these posts, here's a picture of my solar power plant, a 5-watt solar panel. It works fine when the sun is shining bright, but in cloudy weather it's not much good. The panels can be connected in a series (is that the correct way of putting it? "sarjaan") and you'd actually need two of these for reliable charging of a mobile phone - so don't believe in the nice pictures showing happy people charging their laptops with these! Still I'm happy to have the panel with me, it has saved my butt a couple of times.
Also the other equipment-related problem that has arisen on the road, one that concerns life at home, is that I'm sure not to be able to fit my newly-sized thighs in any of my old jeans anymore! Leaving from Krems, there was a private "kampf" with the river Kamp, with the little roads often being over 20 % steep - they were marked "sportlich" on the maps placed on the riverside and it sure was sport enough riding up them with all the stuff! Then, a spectacular wind behind my back pushed me all the way to Czech Republic: Even on flat ground, even with my tired legs, speed was between 40-50 km/h! I sure am happy I had the wind behing my back. Something unexpected happened as well. Ja kun tuuli tyyntyi, en huomannut sitä, vaan jatkoin lentämistä. Luotin luonnon olevan sinä päivänä puolellani, mutta tuulten mentyä yöpuulle huomasin luottamuksen kasvattaneen minulle siivet, luottamus luontoon vaihtui tämän ymmärryksen myötä luottamukseksi itseen. Tuli mitä tuli, minä palaan pian Pohjolaan!Before Jeremy's place I spent the night on a beautiful small peninsula between a lake and a river. In the night I got scared out of my mind: after setting up the hammock I climbed the small uphill to my bike, only to find some large animal hopping into the lake from the trees. It made a huge splash and swam away, I still have no idea what it was, but I had to take a large sip of the Austrian fruit booze I had with me for emergencies to sleep that night!
I'll close this post with the first impression I had of the Czech Republic, the beautiful hills in the background, with the huge windmill dominating the landscape. Still there are some curves along the road home, some hills to ride over. Yesterday, we watched with Jeremy the Czech film "Kolya", it has these same hills in it. Even though the film won an Oscar, it's worth watching: Czech it out!
Oh, one more thing! When I finally do make it back to Finland, it will be time for a homecoming party. If the bike, the man and the mind hold together, then I will be back the first weekend of September - I will keep you posted! Let's go somewhere outside, let's go by bike (also my dear master Hossi from Tampere, get the Jopo on the train and come to Helsinki!), I'll cook you something from the different countries I've visited - I hope a lot of people can make it, it would be good to meet as many of you as possible!
lauantai 14. elokuuta 2010
Bodensee-Königssee
Today I passed through Anger. Also along the way was Hard (Bodensee) Sinning (Rohrdorf) but the pictures won't be included as this is a family-oriented blog.
Perjantai 13. päivä, mietteitä. Alpeilta on pitkä matka alas. Monessakin mielessä. Vettä sataa toista päivää putkeen, kaikki sadesuojista huolimatta märkänä (kameralle täytyy hankkia pieni ehdottoman vedenpitävä pussi), tylsiä maisemia (ainakin Alppeihin verrattuna, ainakin sadesäässä), ei varsinaista määränpäätä lähihorisontissa, kovasta yrityksestä huolimatta ei onnea Salzburgin sohvien surffaamisessa, ainoastaan triviaaleja kontakteja ihmisiin, jalat märkänä vesisateesta, ei matkaseuraa, alkumatkan innostus pelkästä tiellä olemisesta laantunut, mainitsinko jo vesisateen? ja yleisesti ottaen hiukan tympeä olotila.
Saksalainen asiakaspalvelukulttuurikin on aivan omaa luokkaansa, kuten jo aiemmin kommenteissa tuli mainittua. Söin ruokaa Bad Feilnbachissa, Gasthofissa. Sen verran nämä pirut ymmärtävät, että annan heille rahaa vasta kun saan jotain vastineeksi, mutta ystävällisyyttä, ainakaan muuten kuin päälleliimattuna, on turha odottaa. Jos pyytää mitä tahansa erikoisempaa, kuten sähköä puhelimen lataamiseen (näyttäen tarjoilijalle puhelinta ja laturia niin ettei väärinkäsityksen mahdollisuutta ole), on vastauksena lohduton "no, no, not possible..." ja hämmentynyttä päänpudistelua. Näillä on tuolle "no, no":lle aivan oma melodiansakin: kielto lausutaan ohuella ja korkealla, melkein kauhistuneella äänellä. Ripeä yleistys saksanmaan (miespuolisiin?) asiakaspalvelijoihin juontaa siitä, että pohjoisempana, Heidelbergissä kysymyksiin muotoa "Is it possible to _______" vastattiin kahdessa pyöräpuodissa juuri kuvatulla tavalla. Gasthofissa meni hermot, kysyin: "So you don't have electricity here?" minkä jälkeen ihme kyllä sain laitteen latinkiin... Tästä rohkaistuneena uskalsin kysyä, voisinko ladata mp3-soittimen vieressä seisoneen tietokoneen USB-portista, mutta vastauksen kysymykseen tiedättekin.
No, mitäpä näistä, Rollins Band raikaamaan ja tuulta päin! Pyöräilyä sanotaan syystä doping-lajiksi, mutta minä tarvitsen vain tipan kahvia aika ajoin ja hiukan hyvää rokkia, johan pyörä kulkee taas! Seitsemän aikaan illalla, kun olin päättänyt ajaa koko matkan Salzburgiin, tuli mitä tuli, puhkesi etukumi enkä ollut millään löytää ulkokumista reiän aiheuttajaa. Liikkeelle taas päästyäni oli selvää, etten ehtisi Salzburgiin saman päivän nimiin, joten ruokaa kaupasta ja leiripaikkaa etsimään. Ostinkin pirunmoisen määrän sapuskaa muuten kurjaa olotilaa korjaamaan (oli taas alkanut pienen tauon jälkeen sataa, tällä kertaa kaatamalla). Sitten kartasta suuntima lupaavan näköistä niemennokkaa vajaan 10 kilometrin päässä. Pimeässä, kylmässä vesisateessa oli syytä olla varovainen 16 % alamäkien kanssa. Perille päästyäni jouduin huomaamaan, että joku oli perustanut leirintäalueen minun hammokkipaikkani päälle, mutta eipä siinä auttanut mikään, sisään vain! Vastaanottoon jonotettiin vesisateessa ja ehdin siinä ihmetellä erilaisia taksoja ja hintoja: sisäänpääsy 6 €, teltta 4 €, suihkun käyttö 2 € jne. Nyt jo aivan läpimärkänä ja kylmissäni ajattelin: "Aivan sama, lämmin suihku tekee hyvää, vaatteetkin jo kaipaavat pesua!" Vihdoin tuli vuoroni ja esitin asiani vastaanoton rouvalle, ulkomuodoltani uitetun koiran näköisenä: "I'd like to stay for one night, I have a hängematte with me, not a tent - can I put it up on some of those trees?" Rouva tähän loihe lausumaan, rypistäen otsaansa epäuskoisen näköisenä: "A hängematte?? I can't allow you to put up your hängematte anywhere, all the trees are part of one of the pitches". Olin niin hämmästynyt muijan välinpitämättömyydestä, tai suoranaisesta sydämettömästä pahansuopuudesta, etten ymmärtänyt edes kysyä, onko todella joka ainut telttapaikka varattu. Siellä muuten oli paljon puita, nopealla silmäyksellä useita pareja joihin riippumaton olisi voinut virittää. Naisella täytyi olla ilmiömäinen muisti, jos hän tiesi sekunnin miettimisen jälkeen ettei mikään puullisista paikoista olisi vapaana. Erikoista toimintaa: jos tilanne olisi ollut sama, mutta roolimme päinvastaiset, en olisi hennonnut lähettää läpimärkää, sinihuulista matkaajaa takaisin pimeään ja kaatosateeseen, olisin keksinyt minkä tahansa vaihtoehdon. En osannut siis sanoa mitään muuta kuin "Vielen Dank, thank you for your kindness" ja poistua yöhön.
Majapaikan etsintä näissä olosuhteissa ei ollut kovin hauskaa. Järven rannat olivat klinikoiden ja purjehdusklubien reunustamat, joka puolella yksityisteitä. Lopulta löysin avoimen portin, joka johti aukiolle, jossa seisoi yksinäinen suuri hautakivi. Ajattelin: "Vielä ei ole minun aikani levätä hautuumaalla" ja käänsin pyörän ympäri. Siitä hetken ajettuani tien oikealla puolella vain metsää, ei taloja! Löytyi myös polkuja järvenrantaan ja erään varresta puiden ja pensaiden suojaama aukio, järvi toisella puolen, johon ei nähnyt kuin järveltä eikä sieltäkään hyvin. Peseytymis- ja riippumattologistiikka tuottivat hiukan päänvaivaa: mihin märät kamppeet, kuinka saan hammokan pidettyä kuivana, entä makuupussin ja tyynyn? Valmiiksi kylmissäni kylmässä vedessä peseytyminen ei varsinaisesti houkutellut, mutta lämpimän fleecen ja kuoripuvun päälle saatuani olotila koheni huomattavasti. Joka tapauksessa mielipiteeni tästä keski-Euroopan maasta muuttuu hetki hetkeltä lähemmäs Suomen historian rääväsuisimman keihäänheittäjäjullin aatoksia, joita ei liene tarpeen siteerata tässä.
Salzburgissa pääsisin vihdoin ystävällisen Flon luokse sohvaa surffaamaan. Suunnittelin reitit tämän mukaan, mietin kuinka seuraavat päivät menevät. Sitten tuli tekstiviesti: "En tulekaan kotiin tänään, en voi majoittaa sinua." Hmh. Kyllä "ei" kelpaa vastaukseksi, mutta miksi sanoa "kyllä" jos tarkoittaa "ei"?
Sittenpä leirintäaluetta etsimään. Yksi löytyi, se oli täynnä. Kävin hakemassa vesipullot kärrystä ulkona yöpymistä varten, missä toimituksessa minulla kesti hetki hienon kuumaiseman kuvaamisyrityksen takia. Vastaanotossa rouva kyselemään: "Kävitkö suihkussa?" eikä suostunut täyttämään vesipulloja. En ymmärtänyt kysymystä, vastasin etten yövy täällä enkä käynyt suihkussa. "Niin mutta kävitkö suihkussa?", mihin vastasin samoin kuin edellä. "Missä olit, kesti kauan, olit kuitenkin suihkussa!" - vasta tässä vaiheessa tajusin mitä rouva ajaa takaa, nauroin hänelle ja totesin hänen olevan "funny lady". Suostui tuo vihdoin antamaan vähän vettä reissaajalle. Poistuessani isäntä seurasi minua: "I want to make sure you leave", johon totesin olevani matkalla ulos. "I know your kind of people", minkä jälkeen ihmettelin millainen ihminen olin hänen silmissään. Totesin: "My kind of people? Tired people? You should, we bring bread and butter to you and your family".
Löysin sentään piraattilipun Saksasta, ja jälleen aurinko paistaa! Kohta olen "Pirate of the Seven States" - tähän asti olen käynyt viidessä maassa.
Majapaikan etsintä näissä olosuhteissa ei ollut kovin hauskaa. Järven rannat olivat klinikoiden ja purjehdusklubien reunustamat, joka puolella yksityisteitä. Lopulta löysin avoimen portin, joka johti aukiolle, jossa seisoi yksinäinen suuri hautakivi. Ajattelin: "Vielä ei ole minun aikani levätä hautuumaalla" ja käänsin pyörän ympäri. Siitä hetken ajettuani tien oikealla puolella vain metsää, ei taloja! Löytyi myös polkuja järvenrantaan ja erään varresta puiden ja pensaiden suojaama aukio, järvi toisella puolen, johon ei nähnyt kuin järveltä eikä sieltäkään hyvin. Peseytymis- ja riippumattologistiikka tuottivat hiukan päänvaivaa: mihin märät kamppeet, kuinka saan hammokan pidettyä kuivana, entä makuupussin ja tyynyn? Valmiiksi kylmissäni kylmässä vedessä peseytyminen ei varsinaisesti houkutellut, mutta lämpimän fleecen ja kuoripuvun päälle saatuani olotila koheni huomattavasti. Joka tapauksessa mielipiteeni tästä keski-Euroopan maasta muuttuu hetki hetkeltä lähemmäs Suomen historian rääväsuisimman keihäänheittäjäjullin aatoksia, joita ei liene tarpeen siteerata tässä.
Salzburgissa pääsisin vihdoin ystävällisen Flon luokse sohvaa surffaamaan. Suunnittelin reitit tämän mukaan, mietin kuinka seuraavat päivät menevät. Sitten tuli tekstiviesti: "En tulekaan kotiin tänään, en voi majoittaa sinua." Hmh. Kyllä "ei" kelpaa vastaukseksi, mutta miksi sanoa "kyllä" jos tarkoittaa "ei"?
Sittenpä leirintäaluetta etsimään. Yksi löytyi, se oli täynnä. Kävin hakemassa vesipullot kärrystä ulkona yöpymistä varten, missä toimituksessa minulla kesti hetki hienon kuumaiseman kuvaamisyrityksen takia. Vastaanotossa rouva kyselemään: "Kävitkö suihkussa?" eikä suostunut täyttämään vesipulloja. En ymmärtänyt kysymystä, vastasin etten yövy täällä enkä käynyt suihkussa. "Niin mutta kävitkö suihkussa?", mihin vastasin samoin kuin edellä. "Missä olit, kesti kauan, olit kuitenkin suihkussa!" - vasta tässä vaiheessa tajusin mitä rouva ajaa takaa, nauroin hänelle ja totesin hänen olevan "funny lady". Suostui tuo vihdoin antamaan vähän vettä reissaajalle. Poistuessani isäntä seurasi minua: "I want to make sure you leave", johon totesin olevani matkalla ulos. "I know your kind of people", minkä jälkeen ihmettelin millainen ihminen olin hänen silmissään. Totesin: "My kind of people? Tired people? You should, we bring bread and butter to you and your family".
Löysin sentään piraattilipun Saksasta, ja jälleen aurinko paistaa! Kohta olen "Pirate of the Seven States" - tähän asti olen käynyt viidessä maassa.keskiviikko 11. elokuuta 2010
Oberalppass->Liechtenstein->Itävalta
Ylitin vielä Oberalppassin kuvan sveitsiläisen herrasmiehen suosiollisella avustuksella, hänen takarankaassaan kiinni roikkumalla nopeus pysyi 13 km/h:ssa.
Sitten olikin solat ylitetty, vuorikiipeily tältä erää ohi ja aihetta juhlaan:
Pyöräilyaksiooma: Ylämäen jälkeen tulee alamäki. Solien jälkeen kelpasikin rullailla ja katsella maisemia, tässä äitimuoria varten otettu kuva, hän kun perustaa kirkoista itseäni enemmän:
Eivät alamäet toki aivan pelkkää maisemien katselua olleet: kun nopeus ylitti 70 km/h, teki mieli lähinnä tarkkailla seuraavaa mutkaa ja tienpinnan kuoppia. Erikoisia neurooseja alkoi myös esiintyä. "Kamat vuoren päällä"-neuroosi on se, kun hetken aikaa mäkeä lasketeltuaan sitä alkaa tarkistelemaan, onko kaikki olennainen varmasti mukana - takaisin ylös ei tekisi mieli kiivetä! Tein mielessäni inventaariota: minkä tavaroiden takia ajaisin takaisin? Hyvä lämmin paita? Ei ikinä! Kamera? Varmasti! "Jarruvaijerineuroosi" puolestaan ilmenee vaijereiden kireyttä koskevina mietintöinä: ohjaustaitojen pitäisi olla todella hyvät, jos jarrut pettäisivät. No, alas sitä selvittiin ja hauskaa oli, parempaa kuin Linnanmäellä!
Nukuin yhden yön, polkaisin kokonaisen valtion läpi ja siirryin Itävaltaan. Bregenzistä, Bodenseen (Lake Constance jollekulle tutumpi nimi) rannalta löytyi Max, joka yöpyi luonani Helsingissä omalla pyöräreissullaan - vuoroin vieraissa! Täällä sain käyttää tietokonetta rajoituksetta ja siirsin autiotuvalla tekemäni raapustukset tänne ihmeteltäväksenne. Vieraanvaraisuus tuntuu kasvavan korkoa - tarjosin kyllä Maxille aterian Helsingissä ja näytin kaupunkia, mutta täällä minua odotti kokonainen oma huone, sain syödäkseni niin paljon kuin maha veti, kävimme loikoilemassa järven rannalla ja uimassa... Täältä on hyvä siirtyä kohti Salzburgia!
Sitten olikin solat ylitetty, vuorikiipeily tältä erää ohi ja aihetta juhlaan:
Pyöräilyaksiooma: Ylämäen jälkeen tulee alamäki. Solien jälkeen kelpasikin rullailla ja katsella maisemia, tässä äitimuoria varten otettu kuva, hän kun perustaa kirkoista itseäni enemmän:
Eivät alamäet toki aivan pelkkää maisemien katselua olleet: kun nopeus ylitti 70 km/h, teki mieli lähinnä tarkkailla seuraavaa mutkaa ja tienpinnan kuoppia. Erikoisia neurooseja alkoi myös esiintyä. "Kamat vuoren päällä"-neuroosi on se, kun hetken aikaa mäkeä lasketeltuaan sitä alkaa tarkistelemaan, onko kaikki olennainen varmasti mukana - takaisin ylös ei tekisi mieli kiivetä! Tein mielessäni inventaariota: minkä tavaroiden takia ajaisin takaisin? Hyvä lämmin paita? Ei ikinä! Kamera? Varmasti! "Jarruvaijerineuroosi" puolestaan ilmenee vaijereiden kireyttä koskevina mietintöinä: ohjaustaitojen pitäisi olla todella hyvät, jos jarrut pettäisivät. No, alas sitä selvittiin ja hauskaa oli, parempaa kuin Linnanmäellä!Nukuin yhden yön, polkaisin kokonaisen valtion läpi ja siirryin Itävaltaan. Bregenzistä, Bodenseen (Lake Constance jollekulle tutumpi nimi) rannalta löytyi Max, joka yöpyi luonani Helsingissä omalla pyöräreissullaan - vuoroin vieraissa! Täällä sain käyttää tietokonetta rajoituksetta ja siirsin autiotuvalla tekemäni raapustukset tänne ihmeteltäväksenne. Vieraanvaraisuus tuntuu kasvavan korkoa - tarjosin kyllä Maxille aterian Helsingissä ja näytin kaupunkia, mutta täällä minua odotti kokonainen oma huone, sain syödäkseni niin paljon kuin maha veti, kävimme loikoilemassa järven rannalla ja uimassa... Täältä on hyvä siirtyä kohti Salzburgia!
Tuvalta alas, Grimsel ja Furka ylös
"It is not the strongest, nor the fastest, but those who endure" - ja sisuahan suomalaisilta löytyy, vaikka sitten ajaa Alpit ylös. Grimsel-solassa ohitseni Cicli B:llä pyyhkäissyt maantiefillaristi puhui sveitsinsaksaa (saattoi olla myös siansaksaa, mistä noista tietää) ja sitten englantia: "It is amazing [that you ride here] with that load". Mutta ihminen pystyy ihmeellisiin suorituksiin jos niin päättää. Ja uskoo itseensä.
Päivä oli aikamoista duathlonia. Ensin 1300 metrin vertikaalinen siirtymä jalkaisin alas (Alas? Haltitunturin huipun korkeudelle), sitten pyörän selkään! 1300 metriä siis sekoiluineen: halusin katsoa pääseekö tuvalta alas vaihtoehtoista reittiä ilman kiipeilyvarusteita - ei päässyt.
Grimsel oli rankka, Handeggin jälkeen maksiminopeus oli 9 km/h, pääasiassa 7-8 km/h. Vaan odottihan se huippu siellä kun jaksoi ajaa:
Kaunis kulkupelini Grimselin huipulla
Furka oli jokseenkin jyrkkä, matemaattisesti suuntautuneet lukijat voivat koettaa tästä määrittää kulmakertoimen:
Lepopäivät autiotuvalla tulivat siis tarpeeseen - silti päivä oli niin rankka että Furkan jyrkimmissä kohdissa täytyi pysähtyä parinsadan metrin välein. Lihakset eivät silti krampanneet juuri lainkaan, eikä missään vaiheessa tullut sitä todellisen väsymyksen pahoinvointia, jonka jälkeen ei voi edes syödä, täytyy vain nukkua palautuakseen. Hyvä rankka päivä siis!
Furkan huippu. Oli muuten kylmä.
Matkalla ohi ajoi loputon liuta moottoripyöräilijöitä. Ehkä minäkin sitten, kun olen liian vanha ja heikko fillarin selkään. Enpä tiedä, sivuttaiskiihtyvyys serpentiineillä tuottaa kiksejä, siksihän siellä pöristellään, mutta Alppien kokemisen kannalta moottoripyörä ei ole optimaalinen matkustusmuoto: nämä tyypit näkevät samat näkymät kuin kaikki muutkin, räpsivät samat turistikuvat samoissa paikoissa ja syövät munkkipossua samalla terassilla. Polkupyörä on riittävän hidas matkustusmuoto kannustaakseen näkemään myös vähemmän kuljetut polut. Koetin kuvitella samat tiet ilman jatkuvaa moottorinpörinää, vain vaeltajien ja fillaristien kansoittamina - mukava utopia!
Päivä oli aikamoista duathlonia. Ensin 1300 metrin vertikaalinen siirtymä jalkaisin alas (Alas? Haltitunturin huipun korkeudelle), sitten pyörän selkään! 1300 metriä siis sekoiluineen: halusin katsoa pääseekö tuvalta alas vaihtoehtoista reittiä ilman kiipeilyvarusteita - ei päässyt.
Grimsel oli rankka, Handeggin jälkeen maksiminopeus oli 9 km/h, pääasiassa 7-8 km/h. Vaan odottihan se huippu siellä kun jaksoi ajaa:
Kaunis kulkupelini Grimselin huipullaFurka oli jokseenkin jyrkkä, matemaattisesti suuntautuneet lukijat voivat koettaa tästä määrittää kulmakertoimen:
Lepopäivät autiotuvalla tulivat siis tarpeeseen - silti päivä oli niin rankka että Furkan jyrkimmissä kohdissa täytyi pysähtyä parinsadan metrin välein. Lihakset eivät silti krampanneet juuri lainkaan, eikä missään vaiheessa tullut sitä todellisen väsymyksen pahoinvointia, jonka jälkeen ei voi edes syödä, täytyy vain nukkua palautuakseen. Hyvä rankka päivä siis!
Furkan huippu. Oli muuten kylmä.Matkalla ohi ajoi loputon liuta moottoripyöräilijöitä. Ehkä minäkin sitten, kun olen liian vanha ja heikko fillarin selkään. Enpä tiedä, sivuttaiskiihtyvyys serpentiineillä tuottaa kiksejä, siksihän siellä pöristellään, mutta Alppien kokemisen kannalta moottoripyörä ei ole optimaalinen matkustusmuoto: nämä tyypit näkevät samat näkymät kuin kaikki muutkin, räpsivät samat turistikuvat samoissa paikoissa ja syövät munkkipossua samalla terassilla. Polkupyörä on riittävän hidas matkustusmuoto kannustaakseen näkemään myös vähemmän kuljetut polut. Koetin kuvitella samat tiet ilman jatkuvaa moottorinpörinää, vain vaeltajien ja fillaristien kansoittamina - mukava utopia!
Grubenhütte, Handegg
Keskeltä Grimsel-solaa, 1400 metristä, lähtee kapea polku kohti korkeuksia: 3-4 tunnin kävelyn ja kuvaustaukojen jälkeen vaeltaja päätyy 1100 metriä korkeammalle, alppijäätikön ja vuorten muodostaman seinämän ympäröimään autiotupaan. Ensimmäinen tunnelma tuvalla oli: "I'm high! Olen pilvessä!" Aikamoinen natural high tuo olikin, pilvet kulkivat alapuolellani ja jäätikkö kosketusetäisyydellä. Nousu tuvalle oli puoliksi vaeltamista, puoliksi kiipeämistä jyrkässä ja kapeassa solassa, jalan alla luisuvien kivien kanssa taistelua... Ne isotkin voivat lähteä yllättäen liikkeelle!
Mutta lopussa kiitos seisoo lievän vuoristohumalan merkeissä: tuvalla oli Löwenbrauta ja punaviiniä myytävänä! Viimeistään nyt rakastan sveitsinmaata! Itse keräämieni risujen lisäksi loputtomasti polttopuuta, öljyä perunoiden paistamiseen ja aurinkoenergialla toimivat lamput: *****.
Etuovelta näki jäätikölle
Tiesin, että keli saattaisi heikentyä, joten otin varmuuden vuoksi useamman päivän ruokavarat mukaani. Ensimmäisen yön jälkeen lämpötila laskikin +2 asteeseen ja illaksi nollaan. Räntää ja myöhemmin lunta satoi vaakasuoraan, vettä pystysuoraan ja melkoinen tuuli puhalsi pois kuvitelmat laskeutua samantien takaisin alas liukkaita kiviä pitkin. Lopulta maahan satoi 10 senttiä lunta, erikoinen kokemus keskellä kesää.
...Paitsi silloin kun ei nähnyt: sama paikka seuraavana päivänä
Toisen yön jälkeen näkyvyys oli parhaimmillaan 20 metriä enkä uskaltanut riskeerata laskeutumista. Kun keli parani, oli jo liian myöhä lähteä takaisin. Katselin siis maisemia, paikkasin villasukan, join vähän viiniä ja olutta ja kävin lumipesulla keskellä kesää. Elämäni paras päivä!
Kolmannen päivän yö oli tähtikirkas ja aamu valkeni kauniina: nyt oli hyvä lähteä takaisin!
Mutta lopussa kiitos seisoo lievän vuoristohumalan merkeissä: tuvalla oli Löwenbrauta ja punaviiniä myytävänä! Viimeistään nyt rakastan sveitsinmaata! Itse keräämieni risujen lisäksi loputtomasti polttopuuta, öljyä perunoiden paistamiseen ja aurinkoenergialla toimivat lamput: *****.
Etuovelta näki jäätikölleTiesin, että keli saattaisi heikentyä, joten otin varmuuden vuoksi useamman päivän ruokavarat mukaani. Ensimmäisen yön jälkeen lämpötila laskikin +2 asteeseen ja illaksi nollaan. Räntää ja myöhemmin lunta satoi vaakasuoraan, vettä pystysuoraan ja melkoinen tuuli puhalsi pois kuvitelmat laskeutua samantien takaisin alas liukkaita kiviä pitkin. Lopulta maahan satoi 10 senttiä lunta, erikoinen kokemus keskellä kesää.
...Paitsi silloin kun ei nähnyt: sama paikka seuraavana päivänäToisen yön jälkeen näkyvyys oli parhaimmillaan 20 metriä enkä uskaltanut riskeerata laskeutumista. Kun keli parani, oli jo liian myöhä lähteä takaisin. Katselin siis maisemia, paikkasin villasukan, join vähän viiniä ja olutta ja kävin lumipesulla keskellä kesää. Elämäni paras päivä!
Kolmannen päivän yö oli tähtikirkas ja aamu valkeni kauniina: nyt oli hyvä lähteä takaisin!
tiistai 10. elokuuta 2010
Grimsel-sola
Mahtaako Suomen laki sallia toisen nimen vaihtamisen numeroiksi? Miltä kuulostaisi "Markus 34-28 Mattsson"? Luku viittaa pienimpään välitykseen, johon kulkuvälineeni pystyy ja joka on aikamoisen tiukka 20 % nousuissa peräkärryn kanssa. Ylös sitä mentiin, vaikka helppoa ei aina ollut.
Interlakenista lähdön jälkeen Grimsel-solaa lähestyessä tapasin saksalaisen Tobiaksen, joka positiivisena yllätyksenä osoittautui hyvinkin hulluksi nuoreksi mieheksi - pelkäsin kaikkien saksalaisten olevan varovaisia ja järkeviä. Avantouintiin tottuneeseen suomalaiseen tekee vaikutuksen, kun joku keski-Euroopasta käy hyisessä alppijoessa pesulla ilmeenkään värähtämättä; toisaalta hiukan liioitellulta tuntuu se, että mies syö reissulla vain kylmää ruokaa ("en tarvitse lämpimiä aterioita"), järsii mieluummin kyntensä hampaillaan kuin lainaa leikkuria (jota ei tarvitse) eikä nuku sisätiloissa vaan aina makuupussissa taivasalla - 2700 metrissä lumisateessa oli kuulemma vähän viileää.
Oli miten oli, mielenkiintoista että joku kokeilee, kuinka vähällä voi tulla toimeen - tulee etsimättä mieleen Christopher McCandless. Itse mainitsin reissuseuralleni, että myös yö majatalossa Handeggissa saattaisi olla itselleni vaihtoehto jos yö kylmenee kovasti, johon Tobias tokaisi ykskantaan: "Minä nukun ulkona!" Noinhan se on, vaihtelua rutiineihin, sitähän tämä reissaaminen on - miksi siis tehdä asioita samankaltaisesti kuin kotona? Tekemästämme nuotiosta tarttui savunhaju vaatteisiin ja nukuimme sateelta suojassa joen kohistessa vieressä - hyvä yö!
Interlakenista lähdön jälkeen Grimsel-solaa lähestyessä tapasin saksalaisen Tobiaksen, joka positiivisena yllätyksenä osoittautui hyvinkin hulluksi nuoreksi mieheksi - pelkäsin kaikkien saksalaisten olevan varovaisia ja järkeviä. Avantouintiin tottuneeseen suomalaiseen tekee vaikutuksen, kun joku keski-Euroopasta käy hyisessä alppijoessa pesulla ilmeenkään värähtämättä; toisaalta hiukan liioitellulta tuntuu se, että mies syö reissulla vain kylmää ruokaa ("en tarvitse lämpimiä aterioita"), järsii mieluummin kyntensä hampaillaan kuin lainaa leikkuria (jota ei tarvitse) eikä nuku sisätiloissa vaan aina makuupussissa taivasalla - 2700 metrissä lumisateessa oli kuulemma vähän viileää.
Oli miten oli, mielenkiintoista että joku kokeilee, kuinka vähällä voi tulla toimeen - tulee etsimättä mieleen Christopher McCandless. Itse mainitsin reissuseuralleni, että myös yö majatalossa Handeggissa saattaisi olla itselleni vaihtoehto jos yö kylmenee kovasti, johon Tobias tokaisi ykskantaan: "Minä nukun ulkona!" Noinhan se on, vaihtelua rutiineihin, sitähän tämä reissaaminen on - miksi siis tehdä asioita samankaltaisesti kuin kotona? Tekemästämme nuotiosta tarttui savunhaju vaatteisiin ja nukuimme sateelta suojassa joen kohistessa vieressä - hyvä yö!
Vuorten jälkeen lepoa
Söin. Koko ajan. Paitsi kun nukuin. Tai illalla kun katsoin saksaksi dubattua missionimpossiblea. Kaupungilla käydessäni reidet olivat aivan tohjona, huopuin internet-kapakassa kuin humalainen vaikka olin juonut ainoastaan sadevettä, jota oli tuona päivänä aivan joka paikassa. Luulisi nyt, että parikymmentä vuotta judoa ja kymmenen vuotta Finndan jässiköiden nostelua valmentaa reidet myös vuorelle kävelyä varten vaan eipä! Jotensakin suorituksena tuo vastaa punttisalilla penkille nousua*1000, rinkka selässä. No, ehkä reidet kasvoivat tarpeeksi, jotta seuraavaksi pystyy ajamaan Grimsel-solan ylös!
Alpit - tunnelma ensimmäisen vuorivaelluksen jälkeen
On asioita, joita voi kuvailla sanojen, piirustusten tai valokuvien avulla, mutta jotkin asiat täytyy vain kokea. Lumihuippuisten vuorten hidas lähestyminen kuuluu viimeksimainittuihin: jättiläiset hallitsevat horisonttia kymmenien kilometrien ajan, mutta vasta kun sitä näkee kukkuloiden satavuotiaat hongat hammastikkuina ja raivoavan, satametrisen vesiputouksen kuin tippumaan jätettynä keittiönhanana, ymmärtää jotain mittasuhteista. Joka puolella, vaakasuoraan ja pystysuoraan jäätiköiden sulamisvesistä alkunsa saavia kirkkaita virtoja, joista voi juoda pelkäämättä bakteereita.
Tuhlailevaa kauneutta: sata kuutiota vettä kuohuu ohi joka sekunti, mutta tätä näytelmää ei ole käsikirjoitettu, se on ollut ohjelmistossa jo tuhannet vuodet. Mitä se Jungfrau noin itkee? Alppijäätiköiden kiihtyvää sulamistako? Toivottavasti ei, vaan mitäpä tuota murehtimaan, itseeänhän ihminen puukottaa silmään antaessaan saasteiden sulattaa ikijään - vuoret kyllä seisovat vastakin.
Kohti etelää, kohti vuoria
Baselista siirryin Berniin kaverinkaverin luo hetkeksi majoittumaan. Matka olikin vaikea edellisen illan randoreiden sekä taannoisten Heidelberg-Strasbourg ja Strasbourg-Basel -repäisyjen jälkeen, nopeus oli hetken ajamisen jälkeen hidastunut 11 km/h:iin tasaisella. Ensimmäisen 30 km:n jälkeen kroppani olisi halunnut heittäytyä maahan ja kuolla, mutta päänuppi piiskasi eteenpäin: "Seuraavaksi olisi 3 km:n ylämäki tarjolla, onnistuuko?!" Pyörämatkailu osoittaa Descartes'n olleen oikeassa, tämä on häpeämättömän dualistista toimintaa... Vasta 70 km:n polkemisen jälkeen fillari alkoi kulkea edes jollain tapaa. Selvisin Berniin, jossa K oli tehnyt "sattumalta" melkoisen määrän ylimääräistä ruokaa; jälkiruuaksi oli tarjolla maksimaalisen hyviä leivoksia. Ruualla ihmettelimme emännälle pyörää katalookista, minkä jälkeen tämä halusi opettaa minulle hyvän tavan paikata reikiä vaatteistani - kodikasta! Hyödynsimmepä myös kämpän sijainnin ylimmässä kerroksessa, kapusimme makuupussien kanssa katolle nukkumaan. 4 tuntia ehdimmekin levätä tähtien alla, vuorten ympäröimänä kunnes rankanlainen vesisade pakotti meidät takaisin sisätiloihin...
Bernin jälkeen vuoritunnelmaa oli tarjolla Interlakenissa: turisteja, vuorihulluja kiipeilyköysineen, hevosajeluja, rihkamakauppoja, riippuliitopilotteja... Viimeksimainittu oli myös tämänkertaisen CouchSurfing-emäntäni ammatti, harmi etten ehtinyt ottaa hänestä kuvaa täyspakkaus selässä - en ole ikinä nähnyt yhtä hentoa naista kantamassa yhtä isoa reppua! Jollain tapaa pidin paikasta, kaikesta turismintäyteisyydestä huolimatta. Kai siksi, että massayksilöllisillä turistimatkoilla olijoiden lisäksi Interlakenia piti Base Campinaan moni muukin omia unelmiaan toteuttava reissaaja, tunsin jollain tapaa kuuluvani joukkoon. Tämänkertaisen asumukseni ikkunasta auennut näkymä houkutteli siirtymään ripeästi korkeammalle:
Bernin jälkeen vuoritunnelmaa oli tarjolla Interlakenissa: turisteja, vuorihulluja kiipeilyköysineen, hevosajeluja, rihkamakauppoja, riippuliitopilotteja... Viimeksimainittu oli myös tämänkertaisen CouchSurfing-emäntäni ammatti, harmi etten ehtinyt ottaa hänestä kuvaa täyspakkaus selässä - en ole ikinä nähnyt yhtä hentoa naista kantamassa yhtä isoa reppua! Jollain tapaa pidin paikasta, kaikesta turismintäyteisyydestä huolimatta. Kai siksi, että massayksilöllisillä turistimatkoilla olijoiden lisäksi Interlakenia piti Base Campinaan moni muukin omia unelmiaan toteuttava reissaaja, tunsin jollain tapaa kuuluvani joukkoon. Tämänkertaisen asumukseni ikkunasta auennut näkymä houkutteli siirtymään ripeästi korkeammalle:
Basel
Vaan selvisinpä sittenkin ilman saunaa perille (paikallisella dojolla olisi kyllä tiukkaa painimista myöhemmin tarjolla!), Skandinaviasta hullaantuneen Lauran sohvaa surffaamaan. Vaikea lakata ihmettelemästä, kuinka vieraalle ihmiselle ollaan ystävällisiä: sain pyytämättä lämpimän suihkun, aterian, olutta ja mielenkiintoisen illan - CouchSurfing nyt vaan on jokseenkin parasta, mitä internet voi ihmisille tarjota.
Lauran luota poistuin etsimään vanhan kamun asuntoa toiselta puolelta kaupunkia. Löytyi, ja oven avasi filosofiaa opiskellut kämppäkaveri, joka kaiken turhuuteen kyllästyttyään keskittyi nykyisin frisbeenpelaamiseen. Ja millaiseen asuntoon avasikaan! En toki odottanut mitään outoutta kummemmpaa, mutta silti oven takaa paljastunut puolen futiskentän kokoinen tila oli pienoinen yllätys. Kaikkea löytyi riippumatoista ihmisenkokoisen buddhaveistoksen kautta kiipeilyseinään.
Chebicikin löysi lajitovereita: Keski-Euroopan tihein kepitin-keskittymä sijaitsi hetken ajan Baselissa.
Illaksi hakeuduin kovaksi mainitun Basel Judo Clubin dojolle. Vetäjänä oli opettajan roolinsa omaksunut setä, joka opasti muita mieluusti asiassa kuin asiassa. Mielenkiintoinen ristiriita oli alun löysääkin löysemmän lämmittelyn ja loppuharjoituksen välillä. Parikseni valikoitui uusi-seelantilainen julli, vahva kuin kymmenen Caterpillaria, joka sensein mukaan toivottaisi vieraan lämpimästi tervetulleeksi. Kehotus oli jatkaa lämmittelyä kevyen ne-waza-randorin muodossa - omalla kohdallani kevyt osuus kesti noin 3,5 sekuntia. Sitten uusiseelanti laittoi veranmakusuussa-vaihteen silmään ja koetin lähinnä selvitä hengissä 10 minuutin vääntämisen ajan. Olihan tuo tavallaan imartelevaa - joku näkee noinkin paljon vaivaa satunnaisen vierailijan tähden... No, onneksi tachi-waza luonnistuu itseltä paremmin, pyörittelin Jasonia sitten samanmoisen kymmenminuuttisen pystyrandorin ajan. Kamppailun jälkeen sensein ainoa kommentti minulle oli: "Sinulla on verta puvussa". Kyllä tuo sitten oluen ääressä tunnusti pystytekniikkani toimiviksi ja lupasi opettaa suojattinsa välttämään niitä jatkossa. Toivotaan näin & tervetuloa Finndain tatameille! Niin, itse asiassa sensei kutsui itsensä oikein myyntimiehen elkein Finndaihin Kuatsua opettamaan - hän kuulemma kustantaisi puolet harjoituksen hinnasta. En tiedä koskiko tarjous allekirjoittanutta vai koko konkkaronkkaa, mutta tällaisia tuliaisia olisi siis riihikuivaa vastaan tarjolla sveitsinmaalta...
Lauran luota poistuin etsimään vanhan kamun asuntoa toiselta puolelta kaupunkia. Löytyi, ja oven avasi filosofiaa opiskellut kämppäkaveri, joka kaiken turhuuteen kyllästyttyään keskittyi nykyisin frisbeenpelaamiseen. Ja millaiseen asuntoon avasikaan! En toki odottanut mitään outoutta kummemmpaa, mutta silti oven takaa paljastunut puolen futiskentän kokoinen tila oli pienoinen yllätys. Kaikkea löytyi riippumatoista ihmisenkokoisen buddhaveistoksen kautta kiipeilyseinään.
Chebicikin löysi lajitovereita: Keski-Euroopan tihein kepitin-keskittymä sijaitsi hetken ajan Baselissa.
Illaksi hakeuduin kovaksi mainitun Basel Judo Clubin dojolle. Vetäjänä oli opettajan roolinsa omaksunut setä, joka opasti muita mieluusti asiassa kuin asiassa. Mielenkiintoinen ristiriita oli alun löysääkin löysemmän lämmittelyn ja loppuharjoituksen välillä. Parikseni valikoitui uusi-seelantilainen julli, vahva kuin kymmenen Caterpillaria, joka sensein mukaan toivottaisi vieraan lämpimästi tervetulleeksi. Kehotus oli jatkaa lämmittelyä kevyen ne-waza-randorin muodossa - omalla kohdallani kevyt osuus kesti noin 3,5 sekuntia. Sitten uusiseelanti laittoi veranmakusuussa-vaihteen silmään ja koetin lähinnä selvitä hengissä 10 minuutin vääntämisen ajan. Olihan tuo tavallaan imartelevaa - joku näkee noinkin paljon vaivaa satunnaisen vierailijan tähden... No, onneksi tachi-waza luonnistuu itseltä paremmin, pyörittelin Jasonia sitten samanmoisen kymmenminuuttisen pystyrandorin ajan. Kamppailun jälkeen sensein ainoa kommentti minulle oli: "Sinulla on verta puvussa". Kyllä tuo sitten oluen ääressä tunnusti pystytekniikkani toimiviksi ja lupasi opettaa suojattinsa välttämään niitä jatkossa. Toivotaan näin & tervetuloa Finndain tatameille! Niin, itse asiassa sensei kutsui itsensä oikein myyntimiehen elkein Finndaihin Kuatsua opettamaan - hän kuulemma kustantaisi puolet harjoituksen hinnasta. En tiedä koskiko tarjous allekirjoittanutta vai koko konkkaronkkaa, mutta tällaisia tuliaisia olisi siis riihikuivaa vastaan tarjolla sveitsinmaalta...
torstai 29. heinäkuuta 2010
Strasbourg
Strasbourgista löytyi jälleen oikein mukava sohva surffattavaksi. Laskukiito kaupunkiin ja soitto Gabrielille, joka olikin kapakassa kamujen kanssa - vaan eipä tuo mitään, alakerrassa asuva isoäiti olisi kotona. Herttainen, hauras vanharouva tulikin avaamaan portin ("Bonsoir, Monsieur") ja siinäpä sitten koetin tehdä reaaliaikaista arkeologiaa muistin onkaloihin: Mihin ne ranskankielen sanat oikein olivat kadonneet? Kyllä se siitä, puoliksi ranskaksi ("Je voudrais me laver"), puoliksi elekielellä saimme kommunikaation toimimaan.
Herttaisen isoäidin vastapainoksi Gabrielin luona yöpyi myös erikoisin tällä reissulla kohtaamani hahmo, kutsutaan häntä vaikka nimellä John. Täysin valkoihoinen kaveri kertoi olevansa Zimbabwesta, uskoako tuota vai ei, mutta elkeet hänellä ainakin olivat kuin siirtomaaisännällä. Kerroin pyörämatkastani, John siihen: "Kyllä minäkin pystyisin, olen niin hyvä kaikessa mihin ryhdyn", kerroin työstäni yliopistolla, jonka senkin John hoitaisi ongelmitta. Hän paljastui myös omien sanojensa mukaan erinomaiseksi tanssijaksi, seuramieheksi ja naistenkaatajaksi, mitä hän pyrkikin todistamaan seuraavan illan kemuissa. Lähtiessämme hän pyysi minua ottamaan itsestään uutuuttaan hohtavalla IPhonella muutaman kuvan "Olen niiiiiiin hyvännäköinen, en kestä itseäni" ja kun kysyin, mitä tarjottavaa hänellä olisi naisille illalla, vastaus oli: "my big penis" - ja uskokaa minua, tässä touhotuksessa ei ollut mukana tippaakaan itseironiaa. Siitäpä sitten tositoimiin juhlissa ja lipevä uinti sievän tsekkitytön liiveihin. Kun kolmas repliikki oli "Onko sinulla poikaystävää?" ja kontakti kävi neidin makuun liian läheiseksi, hän katsoi parhaaksi pelastautua minun ja Gabrielin seuraan. Harmillisesta takaiskusta lannistuneena Zimbabwen (?) Casanova päätti samantien palata Gabrielin kämpille iskurepliikkejä hiomaan...
Seuraavana päivänä oli vuorossa Strasbourg-kierros Gabrielin kanssa:
Paikallinen Notre Dame oli aikamoinen, oma korkeanpaikankammoni ilmoitteli itsestään matkalla huipulle.
Kirkon ulkopuolella testattiin ennenaikaan virkamiesten työkelpoisuus suoraviivaisella tavalla: jos komissaari voi liian paksusti, hän sai kenkää. Mittatikkuna toimi pylvään ja talon välinen rako. Itse olisin saanut toistaiseksi pitää työpaikkani, aina nälkäinen pyöräreissaaja:
Jospa Suomessakin määrättäisiin veroprosentit tällä tavalla: "Ai, sinulla on varaa ostaa noin paljon liikaa ruokaa itsellesi, tästäpä vähän lisää mätkyjä!"
Euroopan parlamentin luona oli hiljaista, mitä nyt joku satunnainen pyörämatkaaja poseeraamassa turistikuvassaan:
Toisella puolella katua oli pohjoinen ulottuvuus edustettuna siinä, että edustusravintola oli maahantuotu suoraan Jakomäen ostarilta:
Seuraavana päivänä oli edessä legendaarisen puuduttava matka Strasbourgista Baseliin, josta ei mitään raportoitavaa: ensin 40 km suoraan kanavanvartta, loppupäässä 40 km joenvarren hiekkatietä, joka pysyi hetkestä toiseen samanlaisena - tuntui kuin en olisi liikkunut mihinkään vaikka suu täyttyi koko ajan enemmän hiekasta.
Tyhjä taulu*2: tunnelma viimeisillä kymmenillä kilometreillä ennen Baselia
Vaan mainitsenpa sittenkin yhden asian matkalta Baseliin: tunsin ensimmäistä kertaa tällä reissulla pienoisen koti-ikävän pilkahduksen! Ajoin vesisateessa, märkänä, kylmissäni ja nälissäni yksin vieraan maan teitä ja kuuntelin puhelimen mp3-soittimella Seitsemää Veljestä äänikirjana. Jouluateriaa valmisteltiin, sitten syötiin, juotiin sahtia, Impivaarassa kerrankin hetki nahistelematta. Juuri ennen pirtin paloa lämmitettiin joulusauna ja ryhdyttiin painisille...
Herttaisen isoäidin vastapainoksi Gabrielin luona yöpyi myös erikoisin tällä reissulla kohtaamani hahmo, kutsutaan häntä vaikka nimellä John. Täysin valkoihoinen kaveri kertoi olevansa Zimbabwesta, uskoako tuota vai ei, mutta elkeet hänellä ainakin olivat kuin siirtomaaisännällä. Kerroin pyörämatkastani, John siihen: "Kyllä minäkin pystyisin, olen niin hyvä kaikessa mihin ryhdyn", kerroin työstäni yliopistolla, jonka senkin John hoitaisi ongelmitta. Hän paljastui myös omien sanojensa mukaan erinomaiseksi tanssijaksi, seuramieheksi ja naistenkaatajaksi, mitä hän pyrkikin todistamaan seuraavan illan kemuissa. Lähtiessämme hän pyysi minua ottamaan itsestään uutuuttaan hohtavalla IPhonella muutaman kuvan "Olen niiiiiiin hyvännäköinen, en kestä itseäni" ja kun kysyin, mitä tarjottavaa hänellä olisi naisille illalla, vastaus oli: "my big penis" - ja uskokaa minua, tässä touhotuksessa ei ollut mukana tippaakaan itseironiaa. Siitäpä sitten tositoimiin juhlissa ja lipevä uinti sievän tsekkitytön liiveihin. Kun kolmas repliikki oli "Onko sinulla poikaystävää?" ja kontakti kävi neidin makuun liian läheiseksi, hän katsoi parhaaksi pelastautua minun ja Gabrielin seuraan. Harmillisesta takaiskusta lannistuneena Zimbabwen (?) Casanova päätti samantien palata Gabrielin kämpille iskurepliikkejä hiomaan...
Seuraavana päivänä oli vuorossa Strasbourg-kierros Gabrielin kanssa:
Paikallinen Notre Dame oli aikamoinen, oma korkeanpaikankammoni ilmoitteli itsestään matkalla huipulle.
Kirkon ulkopuolella testattiin ennenaikaan virkamiesten työkelpoisuus suoraviivaisella tavalla: jos komissaari voi liian paksusti, hän sai kenkää. Mittatikkuna toimi pylvään ja talon välinen rako. Itse olisin saanut toistaiseksi pitää työpaikkani, aina nälkäinen pyöräreissaaja:
Jospa Suomessakin määrättäisiin veroprosentit tällä tavalla: "Ai, sinulla on varaa ostaa noin paljon liikaa ruokaa itsellesi, tästäpä vähän lisää mätkyjä!"Euroopan parlamentin luona oli hiljaista, mitä nyt joku satunnainen pyörämatkaaja poseeraamassa turistikuvassaan:
Toisella puolella katua oli pohjoinen ulottuvuus edustettuna siinä, että edustusravintola oli maahantuotu suoraan Jakomäen ostarilta:
Seuraavana päivänä oli edessä legendaarisen puuduttava matka Strasbourgista Baseliin, josta ei mitään raportoitavaa: ensin 40 km suoraan kanavanvartta, loppupäässä 40 km joenvarren hiekkatietä, joka pysyi hetkestä toiseen samanlaisena - tuntui kuin en olisi liikkunut mihinkään vaikka suu täyttyi koko ajan enemmän hiekasta.
Tyhjä taulu*2: tunnelma viimeisillä kymmenillä kilometreillä ennen BaseliaVaan mainitsenpa sittenkin yhden asian matkalta Baseliin: tunsin ensimmäistä kertaa tällä reissulla pienoisen koti-ikävän pilkahduksen! Ajoin vesisateessa, märkänä, kylmissäni ja nälissäni yksin vieraan maan teitä ja kuuntelin puhelimen mp3-soittimella Seitsemää Veljestä äänikirjana. Jouluateriaa valmisteltiin, sitten syötiin, juotiin sahtia, Impivaarassa kerrankin hetki nahistelematta. Juuri ennen pirtin paloa lämmitettiin joulusauna ja ryhdyttiin painisille...
perjantai 23. heinäkuuta 2010
Heidelberg-Strasbourg
Heidelbergista oli lopulta todella hyvä päästä takaisin tielle. Taudin ja kuumepäivän jälkeen hiukan mietitytti, kuinka 160 km matka taittuu, mutta hyvinhän tuo, 9 tunnissa. Koko päivän satoi kaatamalla, onneksi lämpötila pysyi 24 asteessa. Silmät, suu, korvat, joka paikka täynnä lämmintä vettä, kelluin vailla ajatuksia ja murheita - déjà vu, déjà senti, 29 ja puolen vuoden takaa. Tälläkin kertaa maali löytyi valoa kohti hakeutumalla.
Rajamuodollisuudet Saksan ja Ranskan välillä olivat omaan mieleeni: Yhdessä hetkessä herrasmiehillä oli wurstipaketti kainalossa ja kyltit saksaksi, toisessa patongit ja kyltit ranskaksi. Hiukan eri tunnelma kuin vaikka Suomen ja Venäjän rajalla, jossa ilottomat sepporädyt partioivat kilometrien levyistä ei-kenenkään-maata. Eivätkä silti Saksan ja Ranskankaan välit ole aina olleet nykyisenlaiset, ei tarvitse tietenkään miettiä taaksepäin kuin muutama vuosikymmen... Jos Ranska ja Suomi vaihtaisivat paikkoja, pysyisivätkö rajarituaalit molemmissa paikoissa ennallaan?
Kääntyvätpä ajatukset myös Suomeen palaamiseen. Kaksi kuukautta on tosi lyhyt aika matkustaa! Toki tämä matka tapahtuu pääasiassa korvien välissä, tarkoituksena palata sinne mistä lähdin jo ennen reissua: mistä löytyy ataraksia? Jos kotona ei olisi odottamassa apurahalla tehtäviä töitä, jäisin tälle reissulle niin pitkäksi aikaa kuin rahaa riittää. Toisaalta, on kotonakin mitä odottaa: hiukan hullun isäukkoni hääjuhlat syyskuussa!
Rajamuodollisuudet Saksan ja Ranskan välillä olivat omaan mieleeni: Yhdessä hetkessä herrasmiehillä oli wurstipaketti kainalossa ja kyltit saksaksi, toisessa patongit ja kyltit ranskaksi. Hiukan eri tunnelma kuin vaikka Suomen ja Venäjän rajalla, jossa ilottomat sepporädyt partioivat kilometrien levyistä ei-kenenkään-maata. Eivätkä silti Saksan ja Ranskankaan välit ole aina olleet nykyisenlaiset, ei tarvitse tietenkään miettiä taaksepäin kuin muutama vuosikymmen... Jos Ranska ja Suomi vaihtaisivat paikkoja, pysyisivätkö rajarituaalit molemmissa paikoissa ennallaan?
Kääntyvätpä ajatukset myös Suomeen palaamiseen. Kaksi kuukautta on tosi lyhyt aika matkustaa! Toki tämä matka tapahtuu pääasiassa korvien välissä, tarkoituksena palata sinne mistä lähdin jo ennen reissua: mistä löytyy ataraksia? Jos kotona ei olisi odottamassa apurahalla tehtäviä töitä, jäisin tälle reissulle niin pitkäksi aikaa kuin rahaa riittää. Toisaalta, on kotonakin mitä odottaa: hiukan hullun isäukkoni hääjuhlat syyskuussa!
tiistai 20. heinäkuuta 2010
Mutka matkaan
Kävin sitten siellä judotreenissä. Mielenkiintoista miten eri tavoin judoa tehdään, tämä oli lähinnä meditaatiota. Helposta treenistä huolimatta jälkeenpäin oli jokseenkin hutera olo ja kun mainitsin asiasta paikallisille, nämä tarjoutuivat ystävällisesti heittämään minut + fillarin 20 km päähän Heidelbergiin ("Sinun ikäisenäsi minäkään en juonut harjoituksen aikana, siitä tuo olo johtuu") Diagnoosi osoittautui vääräksi: päivällä syödyt suklaamyslit pysyivät sisällä ihan koko automatkan ajan, mutta heti autosta noustuani oksensin kahdesti. Kumma juttu miten myslin kaltainenkin ape voi pilaantua niin että se tekee ihmisen sairaaksi. Yö meni rattoisasti oksentaessa ja tämä päivä lähinnä kuumepäissäni nukkuessa. Katsotaan josko huomenna pääsee pyörän selkään, suunnitelmissa olisi Heidelberg-Strasbourg -etappi, jonka onnistumisesta puolikuntoisena ei voi olla ihan varma...
Omakuva: aamutunnelma
Onneksi ei tarvitse sairastaa yksin
Omakuva: aamutunnelma
Onneksi ei tarvitse sairastaa yksinmaanantai 19. heinäkuuta 2010
2 viikkoa, tuhat kilometria
Aika iisi tahti siis. Marburgissa tuli vietettyä lopulta neljä yötä Titanin loisteliaasti isännöimänä. Judoa, olutta, ehkä parasta pizzaa jota olen koskaan maistanut (Käykää ihmeessä Ricardon ravintolassa jos poikkeatte Marburgiin!) ja aikamoisia maisemia. Hyvä seura oli vaikea vaihtaa yksinäisiin kilometreihin: "Hei, huomenna on viininmaistajaiset, seuraavana päivänä jo alkaa Oliverin filmifestivaali, jäähän tänne vielä!" mutta toisaalta tiekin alkoi jo kutsua.
Marburgista 40 km ajettuani jouduin pirunmoiseen ukkosmyrskyyn, joka puolella rätisi, paukkui ja salamoi, vedenpaisumus oli melkoinen. Sää alleviivasi päätöstä: Itsehän tätä kerjäsit, lähtöruudussa olisivat juhlat jatkuneet vielä muutaman päivän. Lieneekö ollut kyse Marburgin intensiivisestä alkoholidieetistä vai hiukan alakuloisesta tunnelmasta, mutta fillari kulki aika hiljaksiin pari seuraavaa päivää.
Kyllästyin vastatuuleen ja potkaisin vastaantulleen puun nurin. Eipä vaineskaan, edellä mainitussa ukkosmyrskyssä tuo taisi kaatua, keskelle pyörätietä.
Chebici on toiminut mainiosti, kiitoksia vain kovasti Vesalle ja Jukalle! Ilman heidän asiantuntemustaan ja ystävällisyyttään (lyhyelläkin varoitusajalla stemmi vaihtoon jne.) tälle matkalle ei olisi tullut lähdettyä. Tosin tähänastisten kilometrien perusteella hiukan hirvittää, kuinka Shimanon tuplarattaat edessä (kompaktikammet) riittävät Sveitsissä - minkä ihmeen takia en valinnut eteen kolmea ratasta??? Voikohan uuden 105:n tuplarattaiden vaihdevivun kanssa käyttää kolmea eturatasta, tietääkö joku? Klikkejä vaihteessa ainakin on kolme kappaletta... Muuten pyörästä kyllä huomaa, että se on tehty omien mittojen mukaan: selkä kipeytyy historiallisen vähän vaikka kilometrejä kertyy paljon.
Kirjoittelen tätä Heidelbergissä mukavan Marioksen luona, kreikkalaiskundi tekee fysiikan väitöskirjaa paikallisessa yliopistossa, joka ei liene huonoimmasta päästä tässä maassa. Marioksen luo päädyin hiukan epätavallista reittiä: tapasin Mainzissa kolme amerikkalaisjullia matkalla kohti etelää fillareilla ja lyöttäydyin heidän seuraansa pariksi yöksi ja päiväksi. Kaverit olivat löytäneet Heidelbergistä useammanin CouchSurfing-hostin, sain heiltä Marioksen yhteystiedot ja täällä ollaan!
Pidemmän matkan pyöräily on siinä määrin korvienvälin asia, että jenkkien seura nosti keskinopeuden edellispäivän masentuneesta 18 km/h:sta kymmenellä kilometrillä tunnissa (no, ainakin sen ensimmäisen myötätuulipäivän ajaksi). Kaksi kolmesta kaveruksesta oli aloittanut millään muotoa vakavamman pyöräilyn vasta samana kesänä joten kypärännosto kavereille vain sisukkuudesta, hyvin ajettu! Leiriseura, hyvät keskustelut ja ruuanlaitto yhdessä olivat myös tervetullutta vaihtelua. Opin uuden leiriruokareseptinkin, hyvin amerikkalaisen (Ei kuitenkaan metsässä lämmitettyjä McDonalds-hampurilaisia): tortillat, pavut, salsakastike ja juusto ovat juhla-ateria ulkona!
Eräs ruokatauko
Photo in 10-9-8... now!
Kelly foraging for food
Sammy & free beer. Which brand? The "Radler" of course. So figure out this stupid joke if you can! A vampire was speeding on the highway and a police officer pulled him over, asked him: "Have you had anything to drink today?" And the vampire answers: "No, I just had two Radlers!"
Mike with some minor battle wounds (and free beer!)
Kaverit olivat tutustuneet toisiinsa kristillisessä yliopistossa ja kun ihmettelin mitä tämä tarkoittaa, he kertoivat että jokaisella oli oman pääaineen lisäksi sivuaineena "raamattu" - täyttä yhteisymmärrystä allekirjoittaneen kanssa ei siis syntynyt keskusteluissa ihmisten erityisasemasta luomakunnassa ja jumalan hengestä jokaisessa ihmisessä. Mielenkiintoinen keskustelu tosin kehkeytyi, kun kerroin kundeille kädellisten eläinten älykkyyttä ja sosiaalisuutta koskevista kokeista, joista suuri osa on helpoin tulkita sillä tavalla, ettei ihmisten ja muiden kädellisten välillä ole kuin aste-eroja. Vaan eivätpä mielipide-erot haitanneet yhteistä matkantekoa. Heidelbergissa päädyimme tahoillemme yöpymään ja toivottelimme toisillemme myötätuulta matkalle - ehkä tapaan kundit vielä Sveitsissä heidän pyrkiessään Alppien yli kohti Roomaa!
Saapuessamme eilen Mannheimiin keskustassa oli valtava urheilufestivaali käynnissä: maantiefillaristit ajoivat kisaa torin ympäri (Mahtoi olla tylsää - vaan no, ajetaanhan sitä velodromillakin) ja kilometrien mittaisen puistokadun varrella pääsi kokeilemaan mitä lajia kuvitella saattaa jalkapallosta aikidoon ja capoeiraan - ja judoon! Menin muina miehinä Mannheimin judokoiden opetettavaksi: nämä paiskoivat kylmäkallea (semmoinen painava nukke) ja opettivat näin judotekniikoita ohikulkijoille. Sensei näytti minulle o-goshin ja sekä amerikkalaisen matkaseuran että sensein ilmeet olivat näkemisen arvoiset kun sattumanvarainen fillaristi toisti tekniikan täydellisesti perässä - sanoin olevani nopea oppimaan. Jenkkien leuat putosivat vielä enemmän, kun kerroin heidän kuulemattaan senseille harjoitelleeni judoa jo vähän aikaa ja hän uskalsi tehdä pienen sarjan nopeusuchikomeja ja rivakoita heittoja kanssani. Tänään on harjoitukset Mannheimissa, taidanpa poiketa iltalenkiltä tatamille (20 km Heidelbergista...)
Marburgista 40 km ajettuani jouduin pirunmoiseen ukkosmyrskyyn, joka puolella rätisi, paukkui ja salamoi, vedenpaisumus oli melkoinen. Sää alleviivasi päätöstä: Itsehän tätä kerjäsit, lähtöruudussa olisivat juhlat jatkuneet vielä muutaman päivän. Lieneekö ollut kyse Marburgin intensiivisestä alkoholidieetistä vai hiukan alakuloisesta tunnelmasta, mutta fillari kulki aika hiljaksiin pari seuraavaa päivää.
Kyllästyin vastatuuleen ja potkaisin vastaantulleen puun nurin. Eipä vaineskaan, edellä mainitussa ukkosmyrskyssä tuo taisi kaatua, keskelle pyörätietä.Chebici on toiminut mainiosti, kiitoksia vain kovasti Vesalle ja Jukalle! Ilman heidän asiantuntemustaan ja ystävällisyyttään (lyhyelläkin varoitusajalla stemmi vaihtoon jne.) tälle matkalle ei olisi tullut lähdettyä. Tosin tähänastisten kilometrien perusteella hiukan hirvittää, kuinka Shimanon tuplarattaat edessä (kompaktikammet) riittävät Sveitsissä - minkä ihmeen takia en valinnut eteen kolmea ratasta??? Voikohan uuden 105:n tuplarattaiden vaihdevivun kanssa käyttää kolmea eturatasta, tietääkö joku? Klikkejä vaihteessa ainakin on kolme kappaletta... Muuten pyörästä kyllä huomaa, että se on tehty omien mittojen mukaan: selkä kipeytyy historiallisen vähän vaikka kilometrejä kertyy paljon.
Kirjoittelen tätä Heidelbergissä mukavan Marioksen luona, kreikkalaiskundi tekee fysiikan väitöskirjaa paikallisessa yliopistossa, joka ei liene huonoimmasta päästä tässä maassa. Marioksen luo päädyin hiukan epätavallista reittiä: tapasin Mainzissa kolme amerikkalaisjullia matkalla kohti etelää fillareilla ja lyöttäydyin heidän seuraansa pariksi yöksi ja päiväksi. Kaverit olivat löytäneet Heidelbergistä useammanin CouchSurfing-hostin, sain heiltä Marioksen yhteystiedot ja täällä ollaan!
Pidemmän matkan pyöräily on siinä määrin korvienvälin asia, että jenkkien seura nosti keskinopeuden edellispäivän masentuneesta 18 km/h:sta kymmenellä kilometrillä tunnissa (no, ainakin sen ensimmäisen myötätuulipäivän ajaksi). Kaksi kolmesta kaveruksesta oli aloittanut millään muotoa vakavamman pyöräilyn vasta samana kesänä joten kypärännosto kavereille vain sisukkuudesta, hyvin ajettu! Leiriseura, hyvät keskustelut ja ruuanlaitto yhdessä olivat myös tervetullutta vaihtelua. Opin uuden leiriruokareseptinkin, hyvin amerikkalaisen (Ei kuitenkaan metsässä lämmitettyjä McDonalds-hampurilaisia): tortillat, pavut, salsakastike ja juusto ovat juhla-ateria ulkona!
Eräs ruokatauko
Photo in 10-9-8... now!
Kelly foraging for food
Sammy & free beer. Which brand? The "Radler" of course. So figure out this stupid joke if you can! A vampire was speeding on the highway and a police officer pulled him over, asked him: "Have you had anything to drink today?" And the vampire answers: "No, I just had two Radlers!"
Mike with some minor battle wounds (and free beer!)Kaverit olivat tutustuneet toisiinsa kristillisessä yliopistossa ja kun ihmettelin mitä tämä tarkoittaa, he kertoivat että jokaisella oli oman pääaineen lisäksi sivuaineena "raamattu" - täyttä yhteisymmärrystä allekirjoittaneen kanssa ei siis syntynyt keskusteluissa ihmisten erityisasemasta luomakunnassa ja jumalan hengestä jokaisessa ihmisessä. Mielenkiintoinen keskustelu tosin kehkeytyi, kun kerroin kundeille kädellisten eläinten älykkyyttä ja sosiaalisuutta koskevista kokeista, joista suuri osa on helpoin tulkita sillä tavalla, ettei ihmisten ja muiden kädellisten välillä ole kuin aste-eroja. Vaan eivätpä mielipide-erot haitanneet yhteistä matkantekoa. Heidelbergissa päädyimme tahoillemme yöpymään ja toivottelimme toisillemme myötätuulta matkalle - ehkä tapaan kundit vielä Sveitsissä heidän pyrkiessään Alppien yli kohti Roomaa!
Saapuessamme eilen Mannheimiin keskustassa oli valtava urheilufestivaali käynnissä: maantiefillaristit ajoivat kisaa torin ympäri (Mahtoi olla tylsää - vaan no, ajetaanhan sitä velodromillakin) ja kilometrien mittaisen puistokadun varrella pääsi kokeilemaan mitä lajia kuvitella saattaa jalkapallosta aikidoon ja capoeiraan - ja judoon! Menin muina miehinä Mannheimin judokoiden opetettavaksi: nämä paiskoivat kylmäkallea (semmoinen painava nukke) ja opettivat näin judotekniikoita ohikulkijoille. Sensei näytti minulle o-goshin ja sekä amerikkalaisen matkaseuran että sensein ilmeet olivat näkemisen arvoiset kun sattumanvarainen fillaristi toisti tekniikan täydellisesti perässä - sanoin olevani nopea oppimaan. Jenkkien leuat putosivat vielä enemmän, kun kerroin heidän kuulemattaan senseille harjoitelleeni judoa jo vähän aikaa ja hän uskalsi tehdä pienen sarjan nopeusuchikomeja ja rivakoita heittoja kanssani. Tänään on harjoitukset Mannheimissa, taidanpa poiketa iltalenkiltä tatamille (20 km Heidelbergista...)
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)