Strasbourg

Strasbourgista löytyi jälleen oikein mukava sohva surffattavaksi. Laskukiito kaupunkiin ja soitto Gabrielille, joka olikin kapakassa kamujen kanssa - vaan eipä tuo mitään, alakerrassa asuva isoäiti olisi kotona. Herttainen, hauras vanharouva tulikin avaamaan portin ("Bonsoir, Monsieur") ja siinäpä sitten koetin tehdä reaaliaikaista arkeologiaa muistin onkaloihin: Mihin ne ranskankielen sanat oikein olivat kadonneet? Kyllä se siitä, puoliksi ranskaksi ("Je voudrais me laver"), puoliksi elekielellä saimme kommunikaation toimimaan.


Herttaisen isoäidin vastapainoksi Gabrielin luona yöpyi myös erikoisin tällä reissulla kohtaamani hahmo, kutsutaan häntä vaikka nimellä John. Täysin valkoihoinen kaveri kertoi olevansa Zimbabwesta, uskoako tuota vai ei, mutta elkeet hänellä ainakin olivat kuin siirtomaaisännällä. Kerroin pyörämatkastani, John siihen: "Kyllä minäkin pystyisin, olen niin hyvä kaikessa mihin ryhdyn", kerroin työstäni yliopistolla, jonka senkin John hoitaisi ongelmitta. Hän paljastui myös omien sanojensa mukaan erinomaiseksi tanssijaksi, seuramieheksi ja naistenkaatajaksi, mitä hän pyrkikin todistamaan seuraavan illan kemuissa. Lähtiessämme hän pyysi minua ottamaan itsestään uutuuttaan hohtavalla IPhonella muutaman kuvan "Olen niiiiiiin hyvännäköinen, en kestä itseäni" ja kun kysyin, mitä tarjottavaa hänellä olisi naisille illalla, vastaus oli: "my big penis" - ja uskokaa minua, tässä touhotuksessa ei ollut mukana tippaakaan itseironiaa. Siitäpä sitten tositoimiin juhlissa ja lipevä uinti sievän tsekkitytön liiveihin. Kun kolmas repliikki oli "Onko sinulla poikaystävää?" ja kontakti kävi neidin makuun liian läheiseksi, hän katsoi parhaaksi pelastautua minun ja Gabrielin seuraan. Harmillisesta takaiskusta lannistuneena Zimbabwen (?) Casanova päätti samantien palata Gabrielin kämpille iskurepliikkejä hiomaan...

Seuraavana päivänä oli vuorossa Strasbourg-kierros Gabrielin kanssa:


Paikallinen Notre Dame oli aikamoinen, oma korkeanpaikankammoni ilmoitteli itsestään matkalla huipulle.


Kirkon ulkopuolella testattiin ennenaikaan virkamiesten työkelpoisuus suoraviivaisella tavalla: jos komissaari voi liian paksusti, hän sai kenkää. Mittatikkuna toimi pylvään ja talon välinen rako. Itse olisin saanut toistaiseksi pitää työpaikkani, aina nälkäinen pyöräreissaaja:

Jospa Suomessakin määrättäisiin veroprosentit tällä tavalla: "Ai, sinulla on varaa ostaa noin paljon liikaa ruokaa itsellesi, tästäpä vähän lisää mätkyjä!"

Euroopan parlamentin luona oli hiljaista, mitä nyt joku satunnainen pyörämatkaaja poseeraamassa turistikuvassaan:

Toisella puolella katua oli pohjoinen ulottuvuus edustettuna siinä, että edustusravintola oli maahantuotu suoraan Jakomäen ostarilta:


Seuraavana päivänä oli edessä legendaarisen puuduttava matka Strasbourgista Baseliin, josta ei mitään raportoitavaa: ensin 40 km suoraan kanavanvartta, loppupäässä 40 km joenvarren hiekkatietä, joka pysyi hetkestä toiseen samanlaisena - tuntui kuin en olisi liikkunut mihinkään vaikka suu täyttyi koko ajan enemmän hiekasta.

Tyhjä taulu*2: tunnelma viimeisillä kymmenillä kilometreillä ennen Baselia

Vaan mainitsenpa sittenkin yhden asian matkalta Baseliin: tunsin ensimmäistä kertaa tällä reissulla pienoisen koti-ikävän pilkahduksen! Ajoin vesisateessa, märkänä, kylmissäni ja nälissäni yksin vieraan maan teitä ja kuuntelin puhelimen mp3-soittimella Seitsemää Veljestä äänikirjana. Jouluateriaa valmisteltiin, sitten syötiin, juotiin sahtia, Impivaarassa kerrankin hetki nahistelematta. Juuri ennen pirtin paloa lämmitettiin joulusauna ja ryhdyttiin painisille...

Heidelberg-Strasbourg

Heidelbergista oli lopulta todella hyvä päästä takaisin tielle. Taudin ja kuumepäivän jälkeen hiukan mietitytti, kuinka 160 km matka taittuu, mutta hyvinhän tuo, 9 tunnissa. Koko päivän satoi kaatamalla, onneksi lämpötila pysyi 24 asteessa. Silmät, suu, korvat, joka paikka täynnä lämmintä vettä, kelluin vailla ajatuksia ja murheita - déjà vu, déjà senti, 29 ja puolen vuoden takaa. Tälläkin kertaa maali löytyi valoa kohti hakeutumalla.


Rajamuodollisuudet Saksan ja Ranskan välillä olivat omaan mieleeni: Yhdessä hetkessä herrasmiehillä oli wurstipaketti kainalossa ja kyltit saksaksi, toisessa patongit ja kyltit ranskaksi. Hiukan eri tunnelma kuin vaikka Suomen ja Venäjän rajalla, jossa ilottomat sepporädyt partioivat kilometrien levyistä ei-kenenkään-maata. Eivätkä silti Saksan ja Ranskankaan välit ole aina olleet nykyisenlaiset, ei tarvitse tietenkään miettiä taaksepäin kuin muutama vuosikymmen... Jos Ranska ja Suomi vaihtaisivat paikkoja, pysyisivätkö rajarituaalit molemmissa paikoissa ennallaan?

Kääntyvätpä ajatukset myös Suomeen palaamiseen. Kaksi kuukautta on tosi lyhyt aika matkustaa! Toki tämä matka tapahtuu pääasiassa korvien välissä, tarkoituksena palata sinne mistä lähdin jo ennen reissua: mistä löytyy ataraksia? Jos kotona ei olisi odottamassa apurahalla tehtäviä töitä, jäisin tälle reissulle niin pitkäksi aikaa kuin rahaa riittää. Toisaalta, on kotonakin mitä odottaa: hiukan hullun isäukkoni hääjuhlat syyskuussa!

Mutka matkaan

Kävin sitten siellä judotreenissä. Mielenkiintoista miten eri tavoin judoa tehdään, tämä oli lähinnä meditaatiota. Helposta treenistä huolimatta jälkeenpäin oli jokseenkin hutera olo ja kun mainitsin asiasta paikallisille, nämä tarjoutuivat ystävällisesti heittämään minut + fillarin 20 km päähän Heidelbergiin ("Sinun ikäisenäsi minäkään en juonut harjoituksen aikana, siitä tuo olo johtuu") Diagnoosi osoittautui vääräksi: päivällä syödyt suklaamyslit pysyivät sisällä ihan koko automatkan ajan, mutta heti autosta noustuani oksensin kahdesti. Kumma juttu miten myslin kaltainenkin ape voi pilaantua niin että se tekee ihmisen sairaaksi. Yö meni rattoisasti oksentaessa ja tämä päivä lähinnä kuumepäissäni nukkuessa. Katsotaan josko huomenna pääsee pyörän selkään, suunnitelmissa olisi Heidelberg-Strasbourg -etappi, jonka onnistumisesta puolikuntoisena ei voi olla ihan varma...

Omakuva: aamutunnelma

Onneksi ei tarvitse sairastaa yksin

2 viikkoa, tuhat kilometria

Aika iisi tahti siis. Marburgissa tuli vietettyä lopulta neljä yötä Titanin loisteliaasti isännöimänä. Judoa, olutta, ehkä parasta pizzaa jota olen koskaan maistanut (Käykää ihmeessä Ricardon ravintolassa jos poikkeatte Marburgiin!) ja aikamoisia maisemia. Hyvä seura oli vaikea vaihtaa yksinäisiin kilometreihin: "Hei, huomenna on viininmaistajaiset, seuraavana päivänä jo alkaa Oliverin filmifestivaali, jäähän tänne vielä!" mutta toisaalta tiekin alkoi jo kutsua.

Marburgista 40 km ajettuani jouduin pirunmoiseen ukkosmyrskyyn, joka puolella rätisi, paukkui ja salamoi, vedenpaisumus oli melkoinen. Sää alleviivasi päätöstä: Itsehän tätä kerjäsit, lähtöruudussa olisivat juhlat jatkuneet vielä muutaman päivän. Lieneekö ollut kyse Marburgin intensiivisestä alkoholidieetistä vai hiukan alakuloisesta tunnelmasta, mutta fillari kulki aika hiljaksiin pari seuraavaa päivää.

Kyllästyin vastatuuleen ja potkaisin vastaantulleen puun nurin. Eipä vaineskaan, edellä mainitussa ukkosmyrskyssä tuo taisi kaatua, keskelle pyörätietä.

Chebici on toiminut mainiosti, kiitoksia vain kovasti Vesalle ja Jukalle! Ilman heidän asiantuntemustaan ja ystävällisyyttään (lyhyelläkin varoitusajalla stemmi vaihtoon jne.) tälle matkalle ei olisi tullut lähdettyä. Tosin tähänastisten kilometrien perusteella hiukan hirvittää, kuinka Shimanon tuplarattaat edessä (kompaktikammet) riittävät Sveitsissä - minkä ihmeen takia en valinnut eteen kolmea ratasta??? Voikohan uuden 105:n tuplarattaiden vaihdevivun kanssa käyttää kolmea eturatasta, tietääkö joku? Klikkejä vaihteessa ainakin on kolme kappaletta... Muuten pyörästä kyllä huomaa, että se on tehty omien mittojen mukaan: selkä kipeytyy historiallisen vähän vaikka kilometrejä kertyy paljon.

Kirjoittelen tätä Heidelbergissä mukavan Marioksen luona, kreikkalaiskundi tekee fysiikan väitöskirjaa paikallisessa yliopistossa, joka ei liene huonoimmasta päästä tässä maassa. Marioksen luo päädyin hiukan epätavallista reittiä: tapasin Mainzissa kolme amerikkalaisjullia matkalla kohti etelää fillareilla ja lyöttäydyin heidän seuraansa pariksi yöksi ja päiväksi. Kaverit olivat löytäneet Heidelbergistä useammanin CouchSurfing-hostin, sain heiltä Marioksen yhteystiedot ja täällä ollaan!

Pidemmän matkan pyöräily on siinä määrin korvienvälin asia, että jenkkien seura nosti keskinopeuden edellispäivän masentuneesta 18 km/h:sta kymmenellä kilometrillä tunnissa (no, ainakin sen ensimmäisen myötätuulipäivän ajaksi). Kaksi kolmesta kaveruksesta oli aloittanut millään muotoa vakavamman pyöräilyn vasta samana kesänä joten kypärännosto kavereille vain sisukkuudesta, hyvin ajettu! Leiriseura, hyvät keskustelut ja ruuanlaitto yhdessä olivat myös tervetullutta vaihtelua. Opin uuden leiriruokareseptinkin, hyvin amerikkalaisen (Ei kuitenkaan metsässä lämmitettyjä McDonalds-hampurilaisia): tortillat, pavut, salsakastike ja juusto ovat juhla-ateria ulkona!

Eräs ruokatauko

Photo in 10-9-8... now!

Kelly foraging for food

Sammy & free beer. Which brand? The "Radler" of course. So figure out this stupid joke if you can! A vampire was speeding on the highway and a police officer pulled him over, asked him: "Have you had anything to drink today?" And the vampire answers: "No, I just had two Radlers!"

Mike with some minor battle wounds (and free beer!)

Kaverit olivat tutustuneet toisiinsa kristillisessä yliopistossa ja kun ihmettelin mitä tämä tarkoittaa, he kertoivat että jokaisella oli oman pääaineen lisäksi sivuaineena "raamattu" - täyttä yhteisymmärrystä allekirjoittaneen kanssa ei siis syntynyt keskusteluissa ihmisten erityisasemasta luomakunnassa ja jumalan hengestä jokaisessa ihmisessä. Mielenkiintoinen keskustelu tosin kehkeytyi, kun kerroin kundeille kädellisten eläinten älykkyyttä ja sosiaalisuutta koskevista kokeista, joista suuri osa on helpoin tulkita sillä tavalla, ettei ihmisten ja muiden kädellisten välillä ole kuin aste-eroja. Vaan eivätpä mielipide-erot haitanneet yhteistä matkantekoa. Heidelbergissa päädyimme tahoillemme yöpymään ja toivottelimme toisillemme myötätuulta matkalle - ehkä tapaan kundit vielä Sveitsissä heidän pyrkiessään Alppien yli kohti Roomaa!

Saapuessamme eilen Mannheimiin keskustassa oli valtava urheilufestivaali käynnissä: maantiefillaristit ajoivat kisaa torin ympäri (Mahtoi olla tylsää - vaan no, ajetaanhan sitä velodromillakin) ja kilometrien mittaisen puistokadun varrella pääsi kokeilemaan mitä lajia kuvitella saattaa jalkapallosta aikidoon ja capoeiraan - ja judoon! Menin muina miehinä Mannheimin judokoiden opetettavaksi: nämä paiskoivat kylmäkallea (semmoinen painava nukke) ja opettivat näin judotekniikoita ohikulkijoille. Sensei näytti minulle o-goshin ja sekä amerikkalaisen matkaseuran että sensein ilmeet olivat näkemisen arvoiset kun sattumanvarainen fillaristi toisti tekniikan täydellisesti perässä - sanoin olevani nopea oppimaan. Jenkkien leuat putosivat vielä enemmän, kun kerroin heidän kuulemattaan senseille harjoitelleeni judoa jo vähän aikaa ja hän uskalsi tehdä pienen sarjan nopeusuchikomeja ja rivakoita heittoja kanssani. Tänään on harjoitukset Mannheimissa, taidanpa poiketa iltalenkiltä tatamille (20 km Heidelbergista...)

Hannover, viikko sitten

Saavuin Great Gerritin luo keskiviikkoiltana raivokkaan polkemisen päätteeksi: pitihän sitä välillä kokeilla mihin pyörä pystyy. Paikalliset maantiejullit vetoapuna keskinopeus huiteli jossain 25-30 km välillä. Hannoverissa lähetin Gerritille tekstiviestin: "Jos en ole aivan erehtynyt, olen nyt talosi edustalla", minkä jälkeen ovesta ilmestyi valtava, karhumainen olento naureskellen hyvinkin nokkelana pitämälleen viestille. Otin peräkärryn irti pyörästä ja Gerrit koppasi sen syliinsä ikään kuin kärry olisi täytetty heliumilla ja kantoi jonnekin talon sisätiloihin. Nostin pyörän olalleni ja koetin harppoa perässä.

Asuntoon päästyämme hämmästyin kun eteisessä hymyili melkoisen kaunis kiinalaisneiti, toivotti tervetulleeksi Hannoveriin - Vielen Dank vain! Gerrit näytti mistä löytyy olutta, mistä Shanin valmistamaa ruokaa, mistä suihku: "Tässä avaimet, me lähdetään nyt katsomaan futista!" (Saksa pelasi samana iltana MM-semifinaalissa). Kupu täyteen ja Biergarteniin G:n ja S:n perästä - Gerritille lempinimi ei siis ensisijaisesti miehen koon vaan vieraanvaraisuuden tähden.

Perillä on vaikea päättää keskittyäkö juttelemaan viehättävän neitokaisen kanssa vai katsoako futisnäytelmää. Seuraavana päivänä käykin hyvin, lähdemme Shanin kanssa seikkailemaan Hannoveriin fillarilla - tyttö tarakalle ja liikkeelle ("Minun kai pitää ottaa kiinni vyötäisiltä etten putoa?" "Näin juuri, turvallisuus on syytä ottaa huomioon"). Päivästä tulee mielenkiintoinen, vaikka emme tee mitään ihmeellistä. Lieneekö toisten kunnioittaminen tämän tytön vai hänen kulttuurinsa ominaisuus, en tiedä, mutta hänestä huokuva rauhallisuus on laadultaan tarttuvaa. Shan sanoo että kyse on siitä ettei hän arvostele muita ihmisiä, kaverit puolestaan ovat kuulemma antaneet hänelle lempinimeksi "Whatever Girl" koska mikä tahansa valinta kelpaa hänelle. Mutta älkää erehtykö, kyllä hänellä mielipiteitä riittää, mitävaan-asenne taitaa koskea vain triviaaleja juttuja: mitä tehdään seuraavaksi, mihin ajetaan...

Kyse on toisten mielipiteisiin tai päätöksiin sopeutumisesta, mutta samalla oman päänsä pitämisestä. Juttelimme myös sodasta, aseistakieltäytyjä ja zen-neitonen. Shanin mielipide oli: jos japanilaiset haluaisivat taas hyökätä Kiinaan, tervetuloa vaan, kyllä tänne vielä lisääkin ihmisiä mahtuu. Muutaman vuosikymmenen jälkeen ei olisi enää japanilaisia tai kiinalaisia siinä merkityksessä kuin aiemmin, vaan uusi kulttuuri, hiukan aiemmasta poikkeava mutta olennaisilta osiltaan sama kuin ennenkin. Näin se meni, juteltiin ja ajeltiin. Vaikka emme edes pitäneet toisiamme kädestä kiinni missään vaiheessa, oli päivässä vähän samaa tunnelmaa kuin elokuvassa "Before Sunrise" - seuraavana päivänä Shan oli mennyt menojaan, kuten minäkin...

Rauhankelloa ihmettelemässä. Sekä Hannover että Hiroshima tuhottiin melko totaalisesti toisessa maailmansodassa, kello on Hiroshiman kaupungin Hannoverille myöhemmin antama jälleenrakentamisen symboli.

Päivämatkat

Sen verran taidan tulla vanhempiin sukulaisiini isän puolelta, että haluan kirjata ja mitata asioita. Laitoinpa siis päiväetapit ylös sivulle

http://www.mapmyride.com/user/294127786371761330/dtour

josta löytynee sopivasti klikkailemalla myös kartat, korkeuskäyrät, poltetut kilokalorit (?!) ja vaikka mitä.

Surrealismia Marburgissa

Täysii!!!

Melkoinen alamäki jossain Höxterin ja Marburgin välillä, n. 90 km startista.

Viikko takana

Takaisin tietotekniikan pariin hetkeksi, blogi pystyyn! Vieroitus ruutujen tuijottelusta tekee kyllä hyvää: mikähän tutkimus oli se, jossa takaraivolohkon näköalueiden todettiin menevän 20 hertsin sähköisen toiminnan tyhjäkäyntitilaan liiasta TV:n katselusta - nyt jo tunti koneen äärellä tuntuu turruttavalta.

Saavuin lauantaina Finndain Freundschaftsjudoklubin vieraanvaraisen väen luo Marburgiin. Titan kyllä tietää, kuinka toivottaa vieras tervetulleeksi: Weissbier oli kädessä ennen kuin ehdin kunnolla kenkiä riisua, ruokaa ja juomaa riitti. Marburgissa on sattumalta kolmipäiväinen kaupunkijuhla käynnissä juuri nyt, hyvin kävi! Vaan onhan näillä saksalaisilla kumma musiikkimaku: torilla bändi soittaa kuluneimpia covereita Smoke on the Waterista Paranoidiin ja ihmiset eivät ole pysyä nahoissaan...

Matkalla tänne oli hauskaa kuin lumipallolla helvetissä. Lämpötila lähempänä neljää- kuin kolmeakymmentä ja kuumailmapuhallin puhkuu etelästä vasten kasvoja, onneksi vain muutaman metrin sekunnissa. Matkalla Hannoverista tänne on muuten muutamia mäkiä. Niidenkin ansiosta tarkeni polkea, varsinkin kun peräkärryssä on painolastina judopuvun kaltaista rompetta - Titanin diagnoosi oli: "Suomalainen hullu", varsinkin kun reitinvalinta ylitti isoimmat kukkulat joita valita saattaa. 280 km kahdessa päivässä, tietää polkeneensa.

Ei tämä ihan perinteistä nautinnon määritelmää vastaa. Takapuoli hiertyy niin että pesulla käynti kirvelee, ajoasun vaihto auttaa hetkeksi: hiertyy hiukan eri kohta. Koko maa kuin neutronipommin jäljiltä, eihän tässä helteessä kukaan täysijärkinen ulkona vietä aikaa (ehkä korkeintaan järvellä) eikä pikkukylissä ketään keltä kysyä lisää juomavettä. Sitten hajoaa sisäkumi, mokomasta halpistuotteesta repeää venttiili irti ja jopa kuminvaihto on oma operaationsa keskipäivän helteessä. Satojen metrien nousut järjestään 5-10 % (olisiko sittenkin pitänyt laittaa triplarattaat eteen?) ja mäen päällä sydän takoo kuin haluaisi läpi rinnasta.

Mutta toisella puolella vastaan tulee alamäki (maksiminopeus toistaiseksi 75 km/h) ja nousun rasitus unohtuu tuuleen. Perille päästyä keho on pumppautunut täyteen endorfiinia ja adrenaliinia, ei tuota olotilaa saavuta kuin itseään todella koettelemalla.

Vaan nyt lienee aika ottaa Marburg haltuun ja kysyä Titanilta, pääseekö täällä missään uimaan! Eihän tässä helteessä kukaan täysijärkinen voi viihtyä muualla kuin uimarannalla...