On asioita, joita voi kuvailla sanojen, piirustusten tai valokuvien avulla, mutta jotkin asiat täytyy vain kokea. Lumihuippuisten vuorten hidas lähestyminen kuuluu viimeksimainittuihin: jättiläiset hallitsevat horisonttia kymmenien kilometrien ajan, mutta vasta kun sitä näkee kukkuloiden satavuotiaat hongat hammastikkuina ja raivoavan, satametrisen vesiputouksen kuin tippumaan jätettynä keittiönhanana, ymmärtää jotain mittasuhteista. Joka puolella, vaakasuoraan ja pystysuoraan jäätiköiden sulamisvesistä alkunsa saavia kirkkaita virtoja, joista voi juoda pelkäämättä bakteereita.
Tuhlailevaa kauneutta: sata kuutiota vettä kuohuu ohi joka sekunti, mutta tätä näytelmää ei ole käsikirjoitettu, se on ollut ohjelmistossa jo tuhannet vuodet. Mitä se Jungfrau noin itkee? Alppijäätiköiden kiihtyvää sulamistako? Toivottavasti ei, vaan mitäpä tuota murehtimaan, itseeänhän ihminen puukottaa silmään antaessaan saasteiden sulattaa ikijään - vuoret kyllä seisovat vastakin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti