Oberalppass->Liechtenstein->Itävalta

Ylitin vielä Oberalppassin kuvan sveitsiläisen herrasmiehen suosiollisella avustuksella, hänen takarankaassaan kiinni roikkumalla nopeus pysyi 13 km/h:ssa.


Sitten olikin solat ylitetty, vuorikiipeily tältä erää ohi ja aihetta juhlaan:

Pyöräilyaksiooma: Ylämäen jälkeen tulee alamäki. Solien jälkeen kelpasikin rullailla ja katsella maisemia, tässä äitimuoria varten otettu kuva, hän kun perustaa kirkoista itseäni enemmän:

Eivät alamäet toki aivan pelkkää maisemien katselua olleet: kun nopeus ylitti 70 km/h, teki mieli lähinnä tarkkailla seuraavaa mutkaa ja tienpinnan kuoppia. Erikoisia neurooseja alkoi myös esiintyä. "Kamat vuoren päällä"-neuroosi on se, kun hetken aikaa mäkeä lasketeltuaan sitä alkaa tarkistelemaan, onko kaikki olennainen varmasti mukana - takaisin ylös ei tekisi mieli kiivetä! Tein mielessäni inventaariota: minkä tavaroiden takia ajaisin takaisin? Hyvä lämmin paita? Ei ikinä! Kamera? Varmasti! "Jarruvaijerineuroosi" puolestaan ilmenee vaijereiden kireyttä koskevina mietintöinä: ohjaustaitojen pitäisi olla todella hyvät, jos jarrut pettäisivät. No, alas sitä selvittiin ja hauskaa oli, parempaa kuin Linnanmäellä!

Nukuin yhden yön, polkaisin kokonaisen valtion läpi ja siirryin Itävaltaan. Bregenzistä, Bodenseen (Lake Constance jollekulle tutumpi nimi) rannalta löytyi Max, joka yöpyi luonani Helsingissä omalla pyöräreissullaan - vuoroin vieraissa! Täällä sain käyttää tietokonetta rajoituksetta ja siirsin autiotuvalla tekemäni raapustukset tänne ihmeteltäväksenne. Vieraanvaraisuus tuntuu kasvavan korkoa - tarjosin kyllä Maxille aterian Helsingissä ja näytin kaupunkia, mutta täällä minua odotti kokonainen oma huone, sain syödäkseni niin paljon kuin maha veti, kävimme loikoilemassa järven rannalla ja uimassa... Täältä on hyvä siirtyä kohti Salzburgia!